Google+ Followers

fredag 18 juli 2014

I was a teenage InterRail tripper

In 1975 I visited England for the first time in real life. I had of course been there years and years before in the company of Enid Blytons many young heroes. This time I went all by myself, to work on a farm in Hungerford for a month. It was also my introduction to the world of InterRail tickets.

During the period 1975-1983 I bought at least one InterRail ticket almost every summer. As I had made friends in England, outside or very close to London, I usually got stucked in England, Wales, Scotland and once on the Channel Islands. Unfortunately I experienced very little of the rest of Europe. Some countries or places I railed through and to, though - France, Netherlands, Italy and Greece, where I took a boat to the island of Ios.

I have always loved islands, big ones and small ones. On Ios there where a lot of hippy hoppy shakes going on. A guy from Australia wanted to settle down in a cave where Homeros was buried, he told me. But before that he gave me some music to enjoy, like Birthday Party. Cave was the word, indeed. A song I remember very vividly was this one, Talking Heads Cities. The joyful moments, when I stepped out in the sunshine on the terrace and David Byrne guided me between Scylla and Charybdis. "Think of London, small city / Dark, dark in the daytime / People sleep, sleep in the daytime / If they want to, if they want to /... / I forget to mention, forget to mention Memphis / Home of Elvis and the ancient Greeks /... / But it all works out, sometimes I'm a little freaked out / I'll find a city, find myself a city to live in".

Eventually I found myself living and working in London later on, that summer. I also saw The Birthday Party at The Venue on the 5:th of August; it was a farewell gig to Phill Calvert, the drummer. Blood, sweat and fire. Check out this Greece review from the same era and get a glimpse.

But back in 1976 all this was still shape of things to come. I had joined an InterRail trip together with two friends from my school and hometown. We arrived at Dover, went up and down the cliffs and took the last train somewhere. Had to change from train to train - I bet there were places like Ashford and Appledore (sounds like Harry Potter stuff) - and ended up in Hastings in the middle of the night, instead of good old London town. I never wrote much about my life as a teenage and youth InterRail tripper and hopper. But one night train poem though, it was published in 1978 and here it is, for the first time in English: Night cruising.

Go ride trains, young folks. They can - and they will - take you to parts and dimensions even Google cannot reach.

Dover Hastings All Night Long

NIGHT CRUISING

in Dover at a pub
across the Railway Station
1x2 pints of beer/man
kill an hour

in an empty English train
making its way through the darkness
two friends sleeping
a third one wrestling with beerheavy eyes

lights rushing ahead in the night
hair struggling for freedom
wind draught beating two numb cheeks
secretly absorbing a jolly state of drunkenness

at some station
a bad automatic chocolate machine
with the knife a minor operation
and at once: "are they that easy to rob?"

two watch warps after midnight
end station sparkling up
sleepygrumpy porter
shuts the doors

on the sidewalk outside
sleeping bags rolled out
three friends and two other discarded guests
stars keeping them company

gulls and sea
morning concert under a radiating sky
and the path up to the hills is sweer...
it's Hastings nineteenseventysix


***

This InterRail poem was originally published in 1978 (in a poem book titled Ansiktet mot muren). Translated from Swedish by the writer. Three friends was one of my favourite Gentle Giant albums. And Hastings nineteenseventysix echoes something I learned at school. From 1975 to 1983 I spent some money on boats and trains: I was a teenage InterRail tripper.

måndag 7 juli 2014

Mirror, mirror on the wall, tell me who will last stand tall

"Researchers are working on technology that will look at the way a person's face has aged so far to estimate how it may age in the future." - Reports the Washington Post about an idea brought to life at the University of Illinois at Chicago. This would mean that we could read each others faces like open books, like hospital and illness journals. A new turn of the screw daily known as facebook. Perhaps the Facebook from Zuckerberg could add a new health app to its rooster and boost in some more coins from telling when our friends will be dead and gone.

And insurance companies would for sure like to have this  Big Brother kind of spy device in use. "Magic mirror in my hand, who is the sickest in the land?"

torsdag 26 juni 2014

Football - change the way things turns

The World Equals Balloon is a Penniless People Of Bulgaria piece from 1994, the year when FIFA World Cup took place in the United States and Brazil won its fourth gold medal after a penalty shootout against Italy in the final. The world also equals football and now some twenty years later Italy was beaten and bitten by Uruguay and Luis Suarez. So there's a minor word war arousing. Football is fun, football is gay, football is one, football is play. But also deep feelings, hard feelings, bollocks and politics.

Football can be big drama, War and Peace. And yes, once again, philosophy and politics. Paul Breitner who scored in the FIFA World Cup final 1974 (Germany versus the Netherlands) was known for his radical thoughts and having Mao's little red book as a mascot and doping device. Johan Cruijff, Willem van Hanegem and Jan van Beveren from the 1974 Dutch line up didn't go almost all the way in FIFA World Cup 1978 in Argentina, because of the political situation. They chose to refuse. Perhaps neither Argentina nor the Junta cried for the trio. And the Dutch flew home with a silver medal for the second time in a row, this time loosing the trophy to Argentina (1-3).

FIFA World Cup in Brazil has so far been a lot of goals, some surprises, a few bad referees and as mentioned, a big bite in the shoulder. But also political tensions. Far from every one in Brazil sees this tournament as just samba carnival, new year and first of may balloons. There are economical difficulties, big ones. There is a penniless people of Brazil.

Ordem e progresso, order and progress. In 2001 Penniless tuned the Brazil flag with some other words, on the Imbecile single cover. The Penniless album from last year, Rows of Houses, is not about favelas, but yes, the piece Imbecile included on the album Anola has perhaps something to say about Brazil and the FIFA World Cup too. Just do it, use your imagination, put your ball in motion.

i'll wait for you
with fireworks
i'll wait
i'll take everything
that you earned
i'll take

i'm an imbecile
i'm an imbecile for you
i'm in brazil for you

i own alone
the universe
i own
i'll change the way
you look at the world
i'll change the way it turns

i'll change

i hate the world
as much as i can
i'll use grenades and bombs and guns
and guns adjõ! adios!
i've got the whole world in my arms

*****

And here's the Imbecile video, directed by Hannu-Pekka Vitikainen. - But that's another story.


lördag 14 juni 2014

Totaal Voetball - Oranje Revolutie

I still remember the FIFA World Cup in Mexico, for the first time broadcasted around the globe in colour. But we had no colour tv at that moment, so my memory is in black and white. Brazil won and names like Pelé, Carlos Alberto, Jairzinho and Rivelino are still running around on the green grass somewhere in my brains.

Four years later I saw the colours and they where orange, orange and once again orange. It was the summer of 1974 and the FIFA World Cup took place in West Germany. Brazil was beaten in the bronze game by Poland. Grzegorz Lato scored 7 goals in the tournament and went back home with the Golden Shoe. His country mate Władysław Żmuda won the Best Young Player Award.  

But the number 14 in the Flying Dutch crew left the building with the Golden Ball, as player of the tournament. When Johan Cruyff - Hendrik Johannes (Johan) Cruijff - entered the Niedersachsenstadion in Hannover on the 15:th of June forty years ago I finally realised what football can be, what kind of game it is as it's best. That evening Johnny Rep scored twice against Uruguay and Jan Jongbloed kept his goal clean and shiny.

Yes, the Netherlands were a complete team, an artistic, a creative and flexible clockwork orange - not just an impressive star with ten apostles or hang arounds. Cryuff, Rep, Jongbloed, Johan Neeskens, Rob Rensenbrink, Arie Haan, Ruud Krol, Wim Jansen, Wim Suurbier, Willem van Hanegem, Jan van Beveren - those where the names I would like to remember. And last but far from least Rinus Michels - Marinus (Rinus) Jacobus Hendricus Michels - as coach. Spider of the web. The man who invented the major tactic: total football. In 1999 FIFA rewarded him as "coach of the century".

I know what I did that summer. I truly lost my football heart to "Oranje". The above mentioned Poland also played beautifully in the 1974 World Cup. Yugoslavia rings a bell or two, as well as Sweden with Ralf Edström. Yugoslavia crushed Zaire with 9-0 and Sweden succeeded with a draw 0-0 against the Dutch. In the second round West Germany won over Yugoslavia with 2-0 and Poland won with 2-1. Sweden-Yugoslavia resulted in 2-1 and in the matches against West Germany and Poland the swedes were defeated with 2-4 and 0-1. The italian goal keeper Dino Zoff is a name I have not forgotten either.

On the 6:th of July the ruling world champion Brazil could not score a single goal. Lato, the man with the Golden Shoe, could score and so Poland became a World Cup medal winner. Next day did not end totally as well as I had hoped and wished. Though the final started as a dream come through: Neeskens put a penalty kick behind the back of West Germanys goal keeper Sepp Maier after only two minutes. But Paul Breitner aswered with a penalty goal some twenty minutes later. Gerhard "Gerd" Müller, the nation's Bomber, finally turned the direction with a goal two minutes before half time. West Germany had won it's second World Cup with 2-1.

But forty years is a pretty long time. If you return to a book or film you liked and loved in the seventies, you might be slightly or jolly disappointed. It can be the same with football teams and games. Check out for yourself, Youtube is an expanding time machine. Here are glimpses from Netherlands - Brazil on the 3:rd of July, with Neeskens and Cryuff scoring one goal each.

Anyway, Oranje, thank you! The victory with 5-1 against Spain yesterday was a new memory to enjoy!



Katoava Katainen Jyrkänteellä Jyrkimmällä

Jyrki Katainen kiittää ja kumartaa. Jari Sarasvuo sanoo suoraan - Katainen epäonnistui pääministerinä (Helsingin Sanomat 14.6.) - mutta toivoo siitä huolimatta, "että historia ei tuomitsisi Kataista liikaa, sillä ulkoiset, Suomen pääministeristä riippumattomat syyt ovat pitkälti ongelmien taustalla".

Toisaalta voidaan todeta, että valtiovarainminististeri Kataisella - kuten myös pääministeri Matti Vanhasella - oli suuria vaikeuksia laskea 1 + 1 nippa nappa kuusi vuotta sitten. Kesäkuun alussa lähetin HS:n Mielipidesivuille pienen muistutuksen tästä. Sitä ei julkaistu, joten tässä:

On erehdyksiä ja erehdyksiä

Nyt kannattaa pitää jalat tukevasti maassa. Ei ole mitään syytä luopua suhteellisuusteoriasta. Kataisen inhimillinen erehdys ilmatilanloukkaus-jupakassa on vain inhimillinen erehdys.

Mutta se että Matti Vanhanen ja Jyrki Katainen syksyllä vuonna 2008 totesivat yhteen ääneen, että globaali lama ei iske meihin kovin voimakkasti koska Suomen talous on tukevalla pohjalla, on huomattavasti vakavampi rajanylitys. Siinä pääministeri ja valtiovarainministeri olivat täysin siivellä muissa maailmoissa, vaikka hornankattilassa poreili ja poksahteli. Osoitti että oli jätetty paljon muuta lukematta, kuin jokunen tekstiviesti.

fredag 13 juni 2014

Tarkkailuyhteiskunnan muotivaatteet

Vaatteet on meidän aatteet - ja kun elää tarkkailuyhteiskunnassa, missä isoveljet sikiävät kuin bitit netissä, niin on etiketin mukaista pukeutua asiallisesti. Lähikauppani Prisma tarjoaa tähän hätään muodikkaat sesonkivaatteet - mulkoilupuserot.

fredag 18 april 2014

Att minnas

(version 1)

man kommer inte ihåg
saker glider ur minnet
det är rasande
sedan glömmer man
man är sig själv igen

***

(version 2, Gösta Ågren style)

man kommer inte ihåg
saker glider ur minnet
det är rasande
sedan glömmer man
kommer ihåg
att vara sig själv igen

tisdag 8 april 2014

Toivotan hyvää matkaa, herra Wahlroos!

Viime viikon virkistäviä uutisia oli tieto siitä, että Björn Wahlroos harkitsee muuttoa Ruotsiin. Henkilökohtaisesti en pidä tätä karhunpalveluksena, päinvastoin – se vähentäisi reilun siivun omasta tyytyväisyysvajeestani. Ja näin se on, vapaassa markkinataloudessa toisen tappio on toisen voitto. Sitä paitsi, kyllä Suomi pärjää. Meillä on isokarhu heti selän takana, joten nallekarhu siellä kauempana ei tunnu miltään.

Syy siihen että Wahlroos olisi vaeltamassa länteen, on Dagens Industri –lehden mukaan tämä: ”Ruotsin verotus on tietyiltä osin keveämpää kuin Suomen” (HS Talous 22.3.). Samalla kaupalla Nallesta tulisi siis elintasopakolainen. Meidän muiden kannattaa toki pitää mielessä, että Suomen kansalaisena Wahlroos on ehtinyt nostaa aikamoisen summan maataloustukea. Tosin se määrä riihikuivaa kalpenee toisen tosiseikan edessä – Mandatum-kauppojen avulla ja kautta Wahlroos rikastui sikamaisesti veronmaksajien rahoilla.

On se aika hölmö, ristiriitainen ellei peräti kaksinaamainen tilanne. Ensin maksamme omalla työllämme avokätisesti Wahlroosille, ja sitten vaadimme toisella kädellä, verottajan hanskalla, näitä jo annettuja (hänen näkökulmastaan saavutettuja) etuja takaisin. Ei ihme, että Wahlroos haluaa pistää pisteen tälle pelleilylle.

 Seuraavana päivänä Helsingin Sanomien taloussivut uutisoivat, että ”Perijöiden yhteiskunta tekee paluun” (HS 23.3.). Jutussa otetaan lähtökohdaksi Thomas Pikettyn kirja Capital in the 21st Century, jossa tämä ranskalainen kansantaloustieteilijä ja verotutkija toteaa että kohta emme pysty rikastumaan työtä tekemällä. Eläkeyhtiö Ilmarisen talousjohtaja Jaakko Kiander on samaa mieltä, ja toteaa että tämä muutos koskee myös Suomea. Kartanonherra Björn Wahlroos teki työtä rahansa eteen ns. kreivin aikaan. Hyvää matkaa, siis!

***

Tämän lähetin Helsingin Sanomien mielipidepalstalle. Ei päässyt alkukarsinnoista pidemmälle.

fredag 7 februari 2014

Wow Googlebow

Det här skulle Verner von Heidenstam, han som diktat "Det är skönare lyss till en sträng, som brast, än att aldrig spänna en båge", knappast ha diggat. Men nu gick Google och spände bågen, regnbågen. Visserligen är bågskytte en sommargren och skyttet i vinter-OS slinter på skidor. Men Sotji, här är det inte bara båg, här är det också i regnbågens fem kulörer. Dags att bekänna färg.

HS ja koko hela maailma keskustelee uskonnosta

Maailmani ei silti ole poissa radaltaan, ei vaikka ei. Siis Helsingin Sanomat sanoi ei mielipidekirjoitukselle aiheesta. Mutta kirjoitettu on, joten tässä se on,  kuten tarjosin Hesarille 15.1.

Uskonnot vain osaa historiallista viitekehystä

Kahtiajakautumisen aika ei ole ohi, ei myöskään uskonnon ja uskonnonopetuksen suhteen. Vuonna 2003 luovuttiin laissa käsitteestä ”tunnustuksellinen uskonnonopetus”. Jos opettaja kuitenkin antaa ymmärtää, että jumala ja Jeesus ovat olemassa, ja suhtautuu raamattuun kuten tietosanakirjaan – eikä kuten esimerkiksi Kalevalaan – niin silloin tunneilla esitetyt tarinat muuttuvat käytännössä tunnustuksellisiksi. Viime aikoina on huudettu historian ja uskonnon puolesta ja niitä vastaan, ja myöskin työnnetty nämä aineet kehään harrastamaan kukkotappelua keskenään.

Jokainen vanhempi voi itse huolehtia jälkipolven uskonnollisesta uskonnonopetuksesta ja siihen liittyvistä eettisistä näkökulmista. Aivan kuten jokaisen vanhemman kuuluu muutenkin kasvattaa lastaan. Oman uskonnon testamenttaamiseen ei tarvita koulun/valtion vetoapua ja sponsorointia. 

Koululle kuuluu yleissivistyksen missio. On aika vanhanaikaista pitää uskonnonopetus erillään historian opetuksesta, ja varsinkin lahjoittaa uskonnolle suhteettoman paljon vuositunteja verrattuna historian opetukseen. Uskonnot historiallisina ja yhteiskunnallisina ilmiöinä voisi integroida – siinä missä muutkin ilmiöt jotka ovat vaikuttaneet ihmis- ja yhteisöelämään sekä paikallisesti että laajemmin – historian oppikirjoihin.

Uskonnonopetusta puolustetaan usein eettisillä heitoilla. Mutta Raamattu on mielestäni lähes yhtä kelvoton moraalimanuaali kuin Hitlerin ja Stalinin opit. Eikä uusi testamentti ole tässä suhteessa vanhaa testamenttia parempi puolikas. Punainen lanka on ihmisen uhraaminen jumalalle ja kannibalismin tarjoama voimauttava vaikutus (jotkut suhtautuvat ko. kannibalismiin konkreettisemmin, jotkut vertauskuvallisemmin). Jeesus ristillä on julma johtotähti. 

Elämänkatsomuksellisia yksilö- ja kansalaistaitoja ja –tietoja on sen sijaan mahdollista tarjota monien muiden aineiden ohessa ja yhteydessä, miksei myös omana oppiaineena.

söndag 29 december 2013

Vaatimaton ihmettely

Vaatimaton ihmettely Olavi Mäenpään määritelmän johdosta - kenties liian vaatimaton. Kirjoittelin itsenäisyyspäivän vaiheilla kolmisen viikkoa sitten. Ei kelvannut Helsingin Sanomien Mielipidesivuille. Muistin asian kun aamulla Hesarin luin. Saska Saarikosken "Millainen olisi maa, jossa vallanpitäjän ei tarvitse pelätä aamun lehtiotsikoita?"

Muistin varsinkin ahmiessani Philip Teirin "Kukkahattutädit kunniaan". Siinä vuodenvaihteen kirjailijapuheenvuorossaan Teir käsittelee rasismia, maahanmuuttoa, pakolaisuutta, naapurimaiden Ruotsin ja Suomen erikasvoista vieraanvaraisuutta sekä kukkahattutätien ihmisrohkeutta. Teir mainitsee myös Ruotsin maahanmuuttajakirjallisuutta ja kysyy:

"Missä tällainen kirjallisuus on Suomessa? Kuinka kauan sen syntymä kestää? Pitääkö taiteilijoidemme taas matkustaa ulkomailla keräämään vaikutteita taiteeseensa, jota sitten kutsutaan 'kansalliseksi'?"

Juuri siinä kohdassa muistin ihmetelleeni vaatimattomasti.

***

Vaatimaton ihmettely

Turun lahja maallemme Olavi Mäenpää piipahti Kouvolassa pesemässä laumansa kasvoja. Entinen Vapauspuolue on nyt Sinivalkoinen Rintama. Itse sanoma pysyy kuitenkin tuttuna ja turvallisena: kansallismielisenä ja ehdottoman maahanmuuttokriittisenä. Vaatimaton ihmettelyni liittyy juuri tähän. Missä kulkee raja, mihin asti Mäenpään Rintama aikoo marssia johdonmukaisuuden nimessä. Meillä on paljon sellaisia maahanmuuttajia jotka ovat saapuneet näille syrjäseuduille urheilemaan ammatikseen, työskentelemään kulttuurin parissa tai esimerkiksi opettamaan ja tutkimaan erinäisissä laitoksissa. En ole kuitenkaan vielä kuullut Mäenpään ja kumppaneiden – samanhenkisten porukoiden – haluavan pistää portit kiinni näiden nenien edestä. Lähetystöjen ulkomaalainen henkilökunta on asia erikseen, vaikka eivät hekään ole tulleet tänne tekemään työtä Sinivalkoisesti kansallismielisinä.

Luulisi Olavi Mäenpään olevan niin tosissaan aatteensa oikeutuksesta, että hän tuntisi solidaarisuutta muiden maiden samoilla aaltopituuksilla operoivien kanssa ja ojentaisi heille auttavaa kättä. Siis patistaisi kaikkia ulkomailla oleskelevia ja asuvia suomalaisia palaamaan kotimaahansa – lakkaamaan olemasta maahanmuuttajia muiden riesaksi. (Ellei peräti kyyditsisi heidät kansallismielisesti takaisin synnyinseuduilleen.)

Tätä ihmeteltäessä on itsenäisyyspäivä ja joulu jonottaa oven takana. Mikäli raamatun tarinat olisivat totta ja Jeesus sattuisi tekemään paluuta juuri tähän lintukotoon, niin hän olisi maahanmuuttajana tikku Mäenpään silmässä. Ja kun pitää mielessä että legendojen mukaan Jeesus muuttuu lihaksi ja vereksi kirkkojemme ehtoollismenoissa, niin onhan tässä kysymys aika pitkäkestoisesta ja laajamittaisesta, vertauskuvallisesta maahanmuutosta. Se että valtionuskontomme ilosanomaa, lohdutusta, kehotusta ja syytöstä on tarjoamassa parrakas, pitkätukkainen mies Lähi-idän tienoolta ei näytä kovin kansallismieliseltä touhulta. Voin olla väärässä, mutta veikkaan ettei Mäenpää silti ole väsäämässä sellaista joulurauhan julistusta, joka perustuisi kotijumaliin, Sinivalkoisiin pyhiin henkiin.

Kun Olavi Mäenpää – tai kuka tahansa – väittää olevansa kansallismielinen ja ehdottoman maahanmuuttokriittinen, niin kyllä oletusarvo on, että hän olisi johdonmukaisesti sellainen. Maasta, ihonväristä, uskonnosta, urheilusta, kielestä, kulttuurista ja ammatista välittämättä. Muuten alkaa vaikuttaa siltä, ettei ko. henkilö olekaan ehdottoman maahanmuuttokriittinen, vaan pelkkä sinisilmäinen rasisti jonka sukset ovat menneet ristiin ja suupielistä valuu sananhelinää.

***

Lisäys 31.12.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa käsitellään maahanmuuton taloudellisia plussia ja miinuksia, Jyri Hännisen ja Anni Lassilan artikkelissa "Maahanmuuton mutkikas taloustiede". Kiitos siitä, Hyvää Uutta Vuotta 2014 - toivottavasti me kaikki saamme muuttaa parempaan aikaan (ensimmäisen maailmansodan alkamisvuodesta on jo kulunut 100 v.)!

tisdag 3 december 2013

Ansiktet mot muren 35

I år, just nu i höst, är det som sagt 35 år sedan Ansiktet mot muren. Skönt. Är det. Inte för att världen har blivit så värst mycket bättre sedan dess. Annorlunda. Men trevligare, tryggare, rättvisare? Knappast. - Eller vad vet jag. I vilket fall som helst är det väl jag själv som har förändrats. Också. Jag går inte med på vad som helst längre. Dansar inte efter ångestens noter hur som helst. Tar det hela med ro. Piano. Med en klackspark. Kanske jag borde fira med en dikt. Litet som gester med orkester på Titanics terass.

*

Klåpord, gammanstrålning

Grön av avund inför den
värld orden leker
i

Som jag sitter här, inrutad
framför vaxduk,
skärrade bordsben

Materien med sina
beräknade
tomrum,

så långt ögat
kan


torsdag 28 november 2013

Kuin kaksi keppitaiteilijaa | Kuin samasta puusta


Tässä kaksi keppitaiteilijaa tai kepittäjää. Vasemmalla Mikko Kuusisto, takavuosien viulunsoittaja Timo Nummelinin taitava virkaveli. Oikealla Peter Granlund, musiikkikentän monipuolinen, korkealentoinen veivaaja. Koska "kuusi" on ruotsiksi "gran" ja "lund" on "lehto/metsikkö", voidaan vaihtaa kenttäpuoliskoja ja kutsua näitä velmuilijoita Mikael Granlundiksi ja Pekka Kuusistoksi. Muttei ole pakko, marja kuin marja, sarja kuin sarja.
Hyvää alkavaa joulukuuta!

tisdag 5 november 2013

Poliittinen luottamus, mistä se on tehty?

Taas hutera yritys päästä ääneen Helsingin Sanomien mielipidepalstalle. Lähetin jo viikkoja sitten, mutta kolahti näköjään lähinnä roskiksen pohjaan.

Poliittinen luottamus, mistä se on tehty?

Kun Matti Vanhanen ja Jyrki Katainen viitisen vuotta sitten ilmoittivat kansalle ettei globaalinen taantuma tule heilauttamaan Suomen tukevaa taloutta, vähensi tämä ulostulo radikaalisti luottamusta mainittujen ministereiden poliittiseen asiantuntemukseen. Kun Katainen ilman kilpailutusta tilasi tulevaisuuden sinisiä visioita Pekka Himaselta, karisi nykyisen pääministerin selästä viimeisetkin rippeet poliittisesta luottamuksesta, tai ainakin lähes miljoonan euron edestä. Kun Eija-Riitta Korhola A-studion lähetyksessä 10.10. iski kirveensä kiveen, vertailemalla vapisten ja harkiten Greenpeacea Al-Qaidaan, meni luottamus siihen että hän kykenee edustamaan sivistystä, inhimillisiä arvoja, järjenjuoksua tai edes Suomea Euroopan parlamentissa. Kun Simon Elo samassa Ylen ajankohtaisohjelmassa piti omaa napaansa tärkeämpänä kuin napapiiriä, eli antoi ymmärtää että maamme "ruotsin kielen kysymys/ongelma" on pohdinnan väärti, ei arktinen ulottuvuus, torpedoi hän samalla sitä lähes sovinnollista vaikutusta jonka hän siihen asti oli tuonut julki. Kun Heidi Hautala Himasgaten vanavedessä pienellä viiveellä tiedotti omista ja omavaltaisista päätöksistään, oli hänen luottamuksensa valunut ojansa päähän. Mutta kun Hautala ripeästi myönsi erehdyksensä ja erosi ministerin tehtävästään osoitti hän sitä Korholan toivomaa ryhdikkyyttä. Kun näin pääsi käymään, mistä se poliittinen luottamus oikeastaan on tehty. Kenelle se viime kädessä kuuluu, Hautalan tapaisille pyyhkeen kehään heittäjille, johtopäätösten vetäjille?

torsdag 10 oktober 2013

Iso Kivi

Näin Alexis Stenvallin => Aleksis Kiven päivänä totean vain, että lähetin tässä taannoin ehdotuksen Hesarin mielipidepalstalle. Tässä se nyt kuitenkin on, eikä siellä. Kivi vierii. "Heittäköön kiven se, joka itse on virheetön." Toteaa Ilaskivi alla mainitussa mielipidekirjoituksessa. Mutta kai me heitämme juuri siksi, että olemme virheellisiä tai virheitä täynnä.

Paalun paikka

Helsingin Sanomien mielipidesivuilla 25.9. oli pari kolme silmiinpistävää kirjoitusta. Esa Satolan "Helsinkiin uusiKalevala-aiheinen maamerkki" ja Raimo Ilaskiven "Mannerheim loi sota-aikana uskoatulevaan". Tuli mieleen että Mannerheim on kovin yksinäinen siellä ylhäällä hevosellaan Kiasman kulmilla. Uuden maamerkin siemen löytyy menneisyydestä Kalevala-aiheineen Sampoineen, tai sitten nykyisyydestä. Miksei Nokian pelastaja Elop marskin seuraksi ratsastamassa jättimäisellä My Little Phonella, jonka värit vaihtuvat aamusta iltaan. Nokia meinasi valloittaa koko hela maailman, mutta päätyi/tyytyi taktiseen torjuntavoittoon. Tässä tilanteessa tarvitsemme paalua (Elop on muuten pole takaperin tavutettuna) joka yhdistää kansan. Guggenheim kosiskelee itäisempiä kansoja, laskee varsinkin venäläisten varaan. Mikäli uuteen maamerkkiin kaivataan virtuaalimaailman säpinää, voidaan sen kylkeen installoida Liechtensteinilaisen ruletin: kansalainen voi syöttää rahaa tililtään. Summa ohjautuu joko valitulle tilille (esimerkiksi hyväntekeväisyyteen) tai ruletin arpomalle tilille. Kuudes vaihtoehto on Casimir Ehrnroothin tili.

fredag 27 september 2013

Rida, rida anka, hästen heter Höblä

Jag postade insändartexten "Ordet kommer, ordet går, lycklig den som ordet får..." till Hufvudstadsbladet för ett par tre veckor sedan, med anledning av en Idag-kolumn i samma blad. Utan desto större hopp om "publicitet" - jag har gått en eller eller två ronder om den här frågan - utan någon framgång - sedan det begav sig år 2009. Jag hör säkert till den starriga skaran punktknullare (se mer om ordet nedan) som inte förstår att ge upp då det är lönlöst och antagligen helt rätt att inte fortsätta stampa med fötterna.

Å andra sidan har det här med svenskan i vårt land varit allt grällare och häftigare på tapeten under en längre tid. Mot den bakgrunden är det säkert en uns fågelskit i ankdammen huruvida mitt ordflöde begränsas och munkavlas. Ändå tycker jag det personligen är sorgligt att Hbl:s insändarspalt stryper vissa personers svenska ordglädje och ger fria tyglar åt andra. Det är inte acceptabelt att somliga njuter av svenska på "allmän plats" (ja, Höblä har faktiskt en sådan position i Svenskfinland att man gott kan tala om allmän plats). För det är i sista hand det som saken gäller, frihet till svenska och frihet inom det svenska kan också vara beroende på anställning och titel.

Och då sedan Hbl öppet s(v)immar av glädje inför Hesaris Saska Saarikoskis förslag "päivä på svenska" kan jag inte låta bli att gymnastisera mina mungipor. Och vässa min svenska penna.

Ordet kommer, ordet går, lycklig den som ordet får...

Rurik Ahlberg, till vardags kommundirektör i Korsholm, använde i onsdagens kolumn (Hbl Idag 11.9) begreppet "Webropolitisering" som rubrik. Och i den första meningen spränger han nästan språkbanken: "Jag kollar mejlboxen."

Nu unnar jag honom den här språkglädjen, samtidigt som jag är aningen avundsjuk. Men det är klart, tiderna kan ha förändrats sedan 2009. Åtminstone har språkklimatet blivit bistrare. Det kan i bästa fall leda till, att vi som använder vår svenska kanske också får ha roligt tillsammans med den och vara mer avslappnade - som motvikt alltså. Men för fyra år sedan var det andra tongångar i detta blad. På insändarsidan blev jag rättad i tvenne fall. Begreppet "konsultism" gick inte an, vilket jag inte kunde begripa. Konsumism hade använts för första gången bara för några tiotals år sedan och konsultism var inte som ordkonstruktion svårare att begripa. Det andra ordet som inte ansågs salongsfähigt var "snack".

Klart att Hufvudstadsbladet har rätt att frisera i blomsterrabatten. Men bara genom att snabbt bläddra igenom Hbl månaden efter att min insändare då för fyra år sedan stötte jag på ord som "tjafs", "eftis", "dagis", "fyrk", "mainstreamsynpunkter" - för att inte tala om "punktbelastare" (för vilket Schildts Finlandssvensk ordbok 1.0 föreslog "punktknullare" i stället). Skillnaden mellan undertecknad och de som brukade nämnda ord var att de antingen var Hufvudstadsbladets egna redaktörer eller att de som insändarskribenter hade bättre titlar eller "kändisskap" att skylta med.

Eftersom det helt enkelt är roligt och hälsosamt att få komma till tals på en levande, mera avspänd och kreativ svenska, hoppas jag att det faktiskt är fråga om en ny inställning till språkbruket och inte titeln kommundirektör som banar väg för uttrycket "webropolitisering". För att parafrasera Ahlberg själv: en fläkt av språkfundamentalism gör ingen sommar.

***

För övrigt skrev jag om fallet med konsultism och snack i Det är svårt att vara svensk i dessa tider...

tisdag 24 september 2013

Elop pole

 
In Helsinki City we have this thing called the Mannerheim statue. But he’s so lonely up there, the old guy Mannerheim. Let’s cheer him up with a modern time hero, a business Moses. Stephen Elop, riding on a My Little Phone in forever changing colors.

By the way, Elop pole is a palindrome, and that leads us to another solution: a gigantic shame pole.

Let go of Guggenheim, we need something to connect us.

fredag 20 september 2013

Lainaamo, lastu, lohkaisu

Käännös on tapahtunut Helsingin keskustakirjaston matkalla kohti 2017 --- satavuotiaan itsenäisen Suomen asiakkaan luo. Valtio on luvannut rahoittaa omalta osaltaan. Mutta summa, 30 miljoonaa, on kuitenkin kourallinen lastuja verrattuna odotettuun (ja sattumoisin suurin piirtein yhtä vähän/paljon kuin Stephen Elop nettoaa Nokia-sessioistaan).

Kolmekymmentä miljoonaa on toisaalta hieman enemmän kuin se summa jolla Turku viitisen vuotta sitten sai uuden pääkirjastokokonaisuuden (uudisosa 2007 ja peruskorjattu vanha kirjastotalo 2008). Muutama päivä sitten kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki piti huolta "150-vuotiaan" Turun kaupunginkirjaston juhlapuheesta. Siinä oli alleviivaava alku:

"Demokratia ja kirjastolaitos kulkevat käsi kädessä. Siitä osoituksena on tämä viikko. Tänään juhlitaan Turun kaupunginkirjaston 150-vuotisjuhlia. Ja huomenna eduskunnassa pidetään säännöllisen valtiopäivätoiminnan 150-vuotisjuhlaistunto. Molemmat ovat merkkitapauksia suomalaisen demokratian, sivistyksen ja tasa-arvon kannalta."

Jos jää pohtimaan miksi valtiovalta ei ole hanakas tukemaan Helsingin "käänteentekevää" keskuskirjastoa vielä reiluummin, niin löytynee monta eritasoista syytä. Paavon puheesta voi halutessaan bongata demokraattisia argumentteja, kuten huoli lähikirjastoista ja niiden pärjäämisestä megakirjastojen varjossa. "Meidän on aina pidettävä mielessä, että kirjastot ovat kunnille lakisääteisiä palveluja ja luonteeltaan ne luokitetaan perus- ja lähipalveluiksi."

Kun Helsingin keskustakirjasto toivoo valtion avokätisempää anteliaisuutta vedoten itsenäisen Suomen juhlavuoteen, vedoten siihen olettamukseen että se toimisi Suomen kirjastolaitosten edelläkävijänä, voimme taas vilkaista Paavon olan yli. "Turulla on ollut merkittävä asema koko Suomen kirjastotoiminnan kehittymisessä."

Edelläkävijöitä on toisin sanoen monta, monen monta. Ei ole monopoliasemaa tarjolla. Sitä paitsi on kysymys yhteistyöstä ja tiedon jakamisesta, ei pelkästään asiakkaille vaan myös kirjastojen kesken. Ja kaiken kukkuraksi, pienempien paikkakuntien "keskustakirjastot", lähikirjastot ja kirjastoautot voivat myös olla edelläkävijöinä, siinä missä suuret ja mahtavat kirjastolaitokset. Pitääkin olla, koska se mikä sopii isoille ei välttämättä sovi pienemmille.

***

Sitten toiseen juttuun - tai no, liittyen "megakirjastoihin". Eilisen Ylen uutinen markkinoi kirjastoja tapahtumafoorumeina. Asiasta varmaan enemmän myöhemmin, tai toisaalla, mutta tähän hätään pieni ihmettely sanasta lainaamo. Siis kun todetaan että "Kirjastot ovat muuttumassa lainaamoista yhä enemmän tapahtumafoorumeiksi." Eihän siinä mitään, välttämättä. Mutta vaarana on, että lainaamo-käsite saa kielteisen latauksen itsessään.

Kirjaston yksi perusidea on, että saa lainata eikä joudu tai tarvitse maksaa. Mutta lainaaminen on vain väline, toiminta, välityksen muoto. Ydin on lainatavarassa, sen sisällössä, arvossa ja käyttötarkoituksessa. Eihän kirjan ostamisen juju ole ostamisen aktissa, vaan kirjan ja sen sisällön hyödyntämisessä.

Ja loppujen lopuksi, eikö vain -. Tapahtumafoorumeissa lainataan myös, mutta paikan päällä: kirjoja, käsikirjoja, päivä- ja aikakauslehtiä, tietokantoja, tietokoneita, sähköverkkoja ja muita verkkoja, henkilökunnan apua, tiloja, huonekaluja ja niin edelleen.

Itse asiassa, lainaaminen ei ole pelkästään vain väline, toiminta, välittämisen muoto. Se on viisasten kivi.

Not a steep flop

The Nokia years were not a steep flop for Stephen Elop. During this session he got away with a lot of chips on his bank account. No one rubbed his face or robbed his future. In the old days you could gain about 30 silver coins for these kind of transactions but Elop will secure his days with up to 30 millions euros for his alien show.

Or am I wrong? Was Nokia in a worse state than we ever thought. The rubber boots leaking and the tyres tired and flat. Is 30 000 000 € a cheap insurance or dowry for something completely downy.

And then a finish...

Eppujen Murheellisten laulujen maan uudessa versiossa on tämä rivi "Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe" päivitettävä viittauksella Nokian älypuhelinhankkeeseen...

torsdag 5 september 2013

From Elop to Flop

As stated in Bill of Rights or gates open, part two, I am looking forward to reading moments with these coming best sellers: "From Watergate to Billgate" and "From Social Media to Socialized Media". Now I have a new one for my list books-to-read-before-I-die, that is of course "From Elop to Flop".

By the way, now we got this new expression e-loop, for economical movements in the digital business sphere.

onsdag 17 juli 2013

"Ei mikään miesten laji"

Olen kasvavalla mielenkiinnolla seurannut Helsingin Sanomien toimittajan Tapio Keskitalon raportteja naisten jalkapallon EM-kisoista, lahden toiselta puolelta. Varsinkin hänen kesäkuisen Kolmas puoliaika -kolumnin taustavalossa. Tästä enemmän kahdessa edellisissä blogituksissa, Hesari, stadi, naisfutis ja "Not in MY Newspaper". Kun Keskitalo kuukausi sitten käsitteli vain Helsingin ja Helsingin alueen miesten ja vanhempien poikien vaikeuksia sarjoissaan, ja kysyi mihin päin stadilainen futis on menossa - siis mainitsematta naisten ja tyttöjen vastaavaa asemaa - niin ääni kellossa on tällä hetkellä ainakin pinnalla erilainen. Vielä "Viikingit vaarassa upota" -kirjoituksen aikoina (15.6.) näytti siltä, että jalkapallo on puhtaasti stadimiesten laji.

Itse yritin nopeasti ja lyhyesti huomauttaa kolumnin epäreilusta meiningistä (kaikkea muuta kuin kaikki pelaa) Hesarin mielipidepalstalla, mutten päässyt kentälle eli lehden sivuille.

En tiedä yrittääkö Keskitalo jotenkin hyvittää tai pehmentää raporteillaan. Hän on joka tapauksessa nostanut kissan pöydälle, itse huomauttanut että naisfutis katoaa lehtien sivuilta kansainvälisten turnausten loppuvihellysten jälkeen ja sitä rataa. Tänään on vuorossa espanjalaisen naisjalkapallon jalansija jalkapallohullussa Espanjassa otsikolla "Ei mikään miesten laji" (HS 17.7.). Haastattelevana on tähtihyökkääjä Verónica Boquete, joka puhuu mm. naisfutareiden syrjinnästä: "Espanjassa suhtaudutaan jalkapalloon siten, että kyseessä on vain miesten laji."

Tuttu juttu myös Heslingin Sanomien sivuilta, ainakin silloin tällöin kolmannella puoliajalla.

söndag 14 juli 2013

"Not in My Newspaper"

Yllä oleva otsikko viittaa vaikka mihin - useampiin ja vastakkaina oleviin tulkintoihin. Ei siinä mitään.

Tämä blogitus jatkaa siitä mihin eilinen Hesari, stadi, naisfutis jäi. Tapio Keskitalo haastattelee Suomen maajoukkueen keskikenttäpelaajaa Helsingin Sanomien urheilusivuilla otsikolla "Kukkosessa on  ainesta tähdeksi" (14.7.). Poiminta siitä:

"Arvostetaanko naisten jalkapalloa Ruotsissa enemmän kuin Suomessa?
      'Todellakin! Yleinen kiinnostus on isompaa...'"

Toisaalta en ihan ymmärrä miksei Hesari voinut päästä mielipidettäni "kentälle"; miksen saanut julkisesti huomauttaa Keskitalon Kolmas puoliaika -kolumnin johdosta, ettei stadilainen futis voi olla pelkästään miesten ja nuorten poikien temmellyskenttää. Toisaalta, kun selailee Keskitalon ja muiden lehtijuttuja näin naisten EM-jalkapalloturnauksen alla, käy ilmi että kiinnostuksen kanssa on vähän niin ja näin. Kenties Hesarin Mielipidepalsta halusi omasta puolestaan vihjata että, todellakin, naisfutis ei ole huomautuksen tai keskustelun arvoinen asia.
Sen verran tapaus kismitti minua, että lähetin tällaisen Helsingin Sanomien Mielipidepalstalle:

Kenen lyijyä kynä sylkee ja syö?

Olen läpi elämäni ollut ahkera lehtien lukija, siitä saakka kun opin ymmärtämään kirjainten päälle Hufvudstadsbladetin sivupäästä. Jostain kumman syystä lehtien pääkirjoitussivut ovat kuitenkin jääneet aika lailla varjoon, pakko tunnustaa.

Tämän lehden juhannusaaton pääkirjoitusaukeama sisälsi kuitenkin kaksi juttua, jotka kiinnittivät huomiotani. Luin siltä istumalta. Toinen oli Riikka Venäläisen "Toimittajat kohisevat keskenään"* ja toinen Saska Saarikosken "Saatan olla huono ihminen" (HS 21.6.). Edellisessä pohdittiin lehtien mahdollisia poliittisia agendoja, kenen asioita lehdet ajavat ja pitäisikö jokaisen journalistin allekirjoittaa omalla henkilökohtaisella puoluekannalla. Jälkimmäisissä merkinnöissä ruodittiin nimby-ilmiötä (ei-minun-takapihallani-reaktiota).

Kuten kirjoituksissa todettiin, ovat myös journalistit ihmisiä ja yhteiskunnan jäseniä. Heillä on poliittisia mieltymyksiä ja inhimillisiä tunteita ja ristiriitoja. Jos sille tielle lähdettäisi - ja se olisi kyllä tarkemmin ajateltuna aika naiivi ja jotenkin holhoava läpinäkyvyys - että journalisti kuin journalisti ilmoittaisi ketä ja mitä hän viimeksi äänesti, niin pitäisi tunnustuksiin lisätä paljon muuta (kuten esimerkiksi sukupuoliset käyttäytymiset, uskonnolliset taipumukset, kauppaketjujen asiakkuudet).

Luin Venäläistä ja Saarikoskea myös omasta itsekkäästä näkökulmasta. Voin olla väärässä, mutta minusta tuntuu - ja lisäksi tuttavapiirissä on samansuuntaisia kokemuksia - että joskus on melkein mahdotonta käydä keskustelua lehtien artikkeleista ko. lehtien mielipidepalstoilla. Toki lehdet "uppoavat" mielipidekirjoituksiin, mutta kun kuitenkin aina silloin tällöin voi nähdä mielipiteensä jostakin muusta asiasta julkaistuna, muttei (juuri) koskaan silloin kun kritisoi tai huomauttaa lehden omista jutuista. Vaikka juuri sellainen kanssakäyminen ja vuorovaikutus olisi tärkeimmästä päästä. Oma lehti on kuitenkin se paikallinen "biosfääri" jossa toivoo voivansa hengittää vapautuneesti.

Riikka Venäläisen ja Saska Saarikosken mietteet pukivat tunteeni sanoiksi. Lehtien toimituksissa on paljon riippuvuuksia, sekä näkyviä että näkymättömiä verkostoja, ei pelkästään liittyen poliittisiin suuntauksiin. Koska Venäläinen lupaa "että arvokeskustelu jatkuu toimituksessa", toivon että se tarkoittaa kaiken muun lisäksi, ettei mielipidepalsta ole eikä tule olemaan Helsingin Sanomien takapiha. Jossa ei ole tilaa kritiikille, joka voi osua "omaan nilkkaan" jos silleen sattuu.


*) Riika Venäläisen kirjoitus julkaistiin alunperin paperilehdessä otsikolla "Journalisteja ja ihmisiä"

lördag 13 juli 2013

Hesari, stadi, naisfutis

Olen parantumaton & hölmistynyt jääräpää. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiä juttuja. Silti yritän päästä Helsingin Sanomien puheille. Yhä uudestaan ja uudestaan. Tiedän että vika on minussa. Kirjoitan liian pitkiä, rönsyileviä tekstejä ja kenties loppujen lopuksi aika turhista jutuista. (Joskus mahdollisesti liian ilkeästi, ironisesti tai karkeasti.) Tuoreimpia esimerkkejä löytyy tästä: Onko Suomi oikeusvaltio...

Kolmas puoliaika on Heslingin Sanomien  urheilusivujen kolumni. Noin kuukausi sitten Tapio Keskitalo kirjoitti otsikolla "Viikingit vaarassa upota". Ja viimeinen lausahdus on suorapuheinen: "Moni voisi esittää kysymyksen: Minne stadilainen futis on matkalla?" Keskitalo tyytyy kuitenkin käsittelemään Helsingin ja -seudun miesten - ja nuorten - jalkapallojoukkueiden tilaa. Lähetin lyhyen ja käsittääkseni HS Mielipiteen toiveiden mukaisesti napakan vastineen Keskitalolle. Siinä heitin mm. että kolumni oli jäänyt pukukoppiin ensimmäisen puoliajan jälkeen. Että onko stadissa vain yhtäsorttia, onko futis siellä päin vain sarvikansan heiniä. Tämä ihmettelyni punaisesta kortista naisfutikselle ei näköjään kiinnostanut tai ollut asiallinen.

Helsingin Sanomien tv-liitteessä (5.7.) on etukannen esittely naisten jalkapallon EM-kisoista. Lainaan Jose Riikosen tekstistä:

"...Naisten jalkapallomaajoukkue pelaa EM-lopputurnauksessa jo kolmatta kertaa peräkkäin.
      Jaahas, saattaa joku jalkapallofani (mies) tuhataa pettyneenä. On nimittäin faneja, jotka pitävät naisten jalkapalloa jollain lailla vähempiarvoisena. Miksi näin on, Palloliiton puheenjohtaja Pertti Alaja?
      'Mistä sinä olet tuollaista kuullut? Minulle tämä on vieras juttu.'..."


Eilen oli taas Kolmannen puoliajan paikka. Tapio Keskitalo raportoi suoraan Ruotsista: "Naisten EM-kisoista tuli jättitapahtuma". Tällä kertaa Keskitalo osuu tolppien väliin ja puhtaalla potkulla: "Naisten jalkapallo katoaa lehtien sivuilta arvoturnausten päätyttyä, sarjaotteluissa lehterit pysyvät puolityhjinä..."

Nähtäväksi jää onko stadilainen futis jälkeen naisten EM-futiksen yhä ja edelleen vain miesten asiaa. [Odotan toista puoliaikaa.]



fredag 12 juli 2013

Bill of Rights or gates open, part two

Yesterday we learned more about Microsoft, as Microsoft and  NSA* had learned more about us for a period of time. I'm referring to The Guardian scoop, wich I commented - in Swedish - last night.

Well, now, it's quite easy to make fun using the first and last name of Microsoft founder and front man. A working class term for a police man back in London in the 1970s appears to have been Bill. For more suggestions you can have a quick glance here. It's interesting though, to shovel down to the roots. The word bill seems to descend from bulla, in latin, meaning document, seal (as in  papal bull).

Any way, you are all familiar with the expression peeping tom. Then, in these days, we have this phenomenon called peeping bill, someone or something following us behind our (virtual) windows. **

But to my head line, Bill of Rights.  As you can see, it's about "a number of personal freedoms", limiting "the government's power in judicial and other proceedings". From this day on, Bill of Rights got a new, shadowy meaning too.

So open your gates, someone or something will bill out here.

And by the way,  look out for the new best sellers "From Watergate to Billgate" and "From Social Media to Socialized Media" .


*) NSA = No Secrets Allowed
**) 90% of you read this by using Windows as a looking glass (oh, we are all a big happy global family under the rule of open source)

Bill, did you leave your gates open...

...did you smash our windows...

En viss följetång fortsätter, greppar friheten. The Guardian kastar i dag ljuskäglan på Microsoft - "Revealed: how Microsoft handed the NSA access to encrypted messages". Som artikeln påpekar har Microsoft salufört rätt till integritet och privatliv med vänster hand, medan den andra sysslat med en högst besynnerlig version av det som kallas open source, en alldeles egen tolkning av Web 2.0. Det handlar inte längre enbart om sociala nätverk utan också om socialiserade nätverk. Kanske till och med nätpiratism i statlig regi, människors upphovsrätt naggas i kanterna.

Bill, om du vill idka välgörenhet - ge inte bort våra egendomar, snälla!

Men visst är det tröstande att veta att det i alla fall finns någon som lyssnar, vad man än säger -.

torsdag 11 juli 2013

Diktion

Bergssidor, ådrade
blad.
Luften tunn att andas, tung
att andas.
Jag är inte där, inte
här. Svårt stt somna
in, räknar metafor efter
metafor. Ull som moln,
dalar i
synfältet. Överklivningar,
lägger till, drar ifrån.
Bråkdelar av sekunder,
varje stund är nästa.
Svårt att blunda,
metafor efter
metafor bräker utan skiljetecken.
Fotnot som slinter
i en sluttande viskning.
Öronmask
larv
kokong.
Luft att andas, spröda
fjärilsvingar. Famlar
efter bilder som
tiger mer än
tusen ord.

tisdag 9 juli 2013

The Stubbs Effect

Mina gamla favoriter från 1970-talet drog inte bara kaniner ur hatten. De första 20 sekunderna på deras debutalbum Hatfield and the North heter "The Stubbs Effect". Kom jag att tänka på häromdagen och nu igen då jag läste Erkki Tuomiojas kommentar: "Stubbs idé från Sovjettiden". Tydligen visste Canterbury-gänget vad som komma skulle uppe i norr.

Men här Stubb-effekten, helt ordlöst. Och alltså bara de första ögonblicken fram till dess att nästa låt "Big Jobs (Poo Poo Extract)" börjar i 23:e sekunden.

Rättsstaten Finland, med rätt att fela

Det är svårt att komma till tals i Helsingin Sanomat och jag förstår så väl. Insändarredaktionen dignar under diverse skriverier och viktiga, viktigare och viktigaste ämnen finns det gott om.

Olavi Guttorm frågade för en en vecka sedan om Finland är en rättsstat. Svarade honom omgående på följande sätt - skickade alltså en kort insändare som jag ännu inte sett skymten av i tidningen och knappast kommer att göra heller:

Onko Suomi oikeusvaltio...

Olavi Guttorm kysyy Mielipidepalstalla (HS 2.7.) onko Suomi oikeusvaltio. On se. Aivan kuten sveitsinjuusto on juusto vaikka kuinka olisi reikiä täynnä. Oikeusvaltio Suomessa on koloja ja reikiä porsaille ja muille, meille kaikille. Guttorm valaisee kahdella tuoreella esimerkillä, mutta niitä on selvästi pilvin pimein. Siitä ei ole monta kuukautta kun KKO totesi ettei muuan poliisi syyllistynyt virka-aseman väärinkäyttöön, kun hän houkutteli teinitytön luokseen vilauttamalla virkamerkkiään, juotti tälle alaikäiselle olutta ja kun vieras oli sammunut viimeisteli raiskaamalla ja ikuistamalla valokuvin. Korkein oikeus totesi, että tämähän tapahtui omalla ajalla. Poliisi oli toisin sanoen vapaalla jalalla, ei töissä sidottuna virkamerkkiin.
      Samalla KKO tavallaan loi ennakkotapauksen: Kyllä 16-vuotiaan pitää tajuta, että poliisin virkamerkki ei merkitse paskaakaan, jos sen kantaja on leimannut itsensä ulos työvuorostaan.

Polisen ifråga blev uppsagd och fick ovillkorlig dom, men efter att i första instansen ha kommit undan med villkorlig. Men som sagt, tydligen väger tjänstebrickan ingenting om man använder den i kriminella sammanhang på fritiden.

Finn fem fel? Eller slaget om centrumbibliotekets identitet

Det vankas centrumbibliotek i Helsingfors, lagom till Finlands första sekel som självständig nation. Arkitekttävlingen har avgjorts, Käännös heter det vinnande förslaget. Översättning, byte av riktning eller hur man nu skall/vill tolka det. Helsingin Sanomat har en alldeles egen namntävling på gång. Fem förslag har vaskats fram: Arkki, Biblu, Kivi, Lastu och Sampo. Söndag 21.7 är sista chansen att göra sin röst hörd i det här sammanhanget.

Biblu lär vara Hesaslang och har sin tvåspråkiga dimension. Eller trespråkiga, finns bestämt lite östeuropeiska tongångar i bakgrunden. - För att inte tala om "eskimåiska", jämför med igloo som även den är en byggnad och hör hemma i snöiga landskap. - Biblu kunde i och för sig vara smeknamn på bibeln, eller hur.

Kivi är förstås anspelning på Finlands Författare Aleksis Kivi  (född Alexis Stenvall) och passar utmärkt - men på ett bakvänt sätt - som namn på en byggnad i trä. Att Kivis mest kända bok handlar om sju bröder och de allmänna biblioteken i vårt land kör med tio huvudklasser i sina samlingar är en bisak. Den tredje grisen byggde i sten och höll tappert stånd mot stora stygga vargen.

Lastu låter bra och byggnaden är inte bara en träbyggnad utan ser också ut som lastu. På svenska flisa. Lastu brukar därtill användas om kortare noveller, i synnerhet sådana som Juhani Aho (född Johannes Brofeldt) skrev. Dessutom är lastu chips på svenska, inte bara som potatis dito utan även som grundceller i modern teknologi. Men Sibeliushusets restaurang heter Lastu och likaså Lahtisnejdens nätbibliotek.

Sampo är förknippat med rikedomar eller drömmar om rikedomar, inte bara i Finlands nationalepos utan också i dagens affärsvärld. Att bankens starke man har salufört begreppet majoritetstyranni om demokratiska former ger inte namnet mervärde precis. Dessutom är också det här namnet redan starkt insyltat i biblioteksvärlden, som webbtjänsten för skönlitteratur, Boksampo.

Arkki flaggar jag själv för. Visserligen har det bibliska kopplingar, men i och för sig är Noaks ark en spännande saga med intressant symbolik (om man frånser den starkt heterosexuella slagsidan, som i dagens läge är smått diskutabel som representativ bild). Arkki är första delen i ordet arkkitektuuri och betyder mästare. Om arkkipiispa är biskoparnas biskop så blir Arkkikirjasto i så fall bibliotekens bibliotek. Det är ju faktiskt meningen att det här kommande biblioteket i sista hand skall axla uppgiften som hela landets centrumbibliotek. Och till råga på allt är arkki en av våra pålitligaste och/eller mest behändiga plattformar för lagring av information, det vill säga arket, pappersarket.

- Råkade för övrigt igen se den animerade videon, som finns i tre språkversioner, om det kommande centrumbiblioteket. Videon är gjord redan 2010, då ingen visste att just en träbyggnad skulle vinna arkitekturtävlingen. Men animationen förutspår på sätt och vis utgången. Och bland löven skymtar ett av de fem namnförslag som nu är på slutrakan i Hesaris tävling. Vilket, det kan du spana in här...

*****

Då jag sätter min hacka på Arkki är jag faktiskt jävig. Jag hör till dem som skickat in namnförslag och som sjösatt just Arkki. En åttapersoners jury har valt bland de över 900 insända bidragen och vill man bekanta sig med hur det hela artade sig och alla de hugskott som föll ur leken är det bara att klicka här. Förslagen ger dessutom inblick i åsikter - jämte fördomar - om bibliotek och kanske speciellt om Helsingfors planerade huvud- eller centrumbibliotek.

Själv hade jag skickat in följande versioner:

ARKKI:
"Noakin arkki oli myös puusta rakennettu - ja tuleva kirjasto muistuttaa mm. laivaa tai venettä. Onhan tarina Noakista mielenkiintoinen (sanoo myös ateisti). Arkissa säilytettiin tulevaa elämää varten ja pelastatauduttiin tulvasta. Voidaan ottaa kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Arkki on lisäksi paperiarkki. Sekin puusta valmistettu. Ja jos halutaan, on se tuleva keskuskirjasto Arkkikirjasto (vertaa arkkipiispaan joka on piispojen piispa, sanoo tämä ateisti :) Toinen tämän viestin ehdotus voisi olla vaikkapa Sytyke."

KIRJASATAMA:
"Kirjastosta tulee kirja,satavuotiasta Suomea kuvastaa sana sata ja koska Helsinki on merikaupunki satamineen,siksi siis satama."

SATULA:
"Hieman satulan näköinen luomus. Satula-sanassa on myös "viitteitä" a) numero sataan sekä b) sanaan satu. Eli satulassa ratsastetaan turvallisesti ja jännästi läpi elämän kohti auringonnousuja ja -laskuja. Sekä ollaan satujen kodissa."

söndag 7 juli 2013

Att springa mot klockan

Vart har tiden sprungit sin kos? Vart har vi tagit vägen? Vilka vägar har vi tagit?

För dryga fyrtio år sedan tävlade jag första gången i friidrott inom en förening. Att det blev IF Kraft i Närpes berodde på det faktum att vi tillbringade somrarna utanför Kaskö, på närpesisk mark. IF Länken från Lappfjärd hade varit ett annat alternativ. Men som sagt bodde jag "bara" vintertid i Kristinestad och friidrottens tävlingssäsong hörde sommaren till.

1973 var året jag fyllde 16 och följaktligen tävlade i klassen pojkar B. Visst hade jag bott på idrottsplan och skidat skog och rike kring, sysslat med idrottsgrenar i parti och minut åratal innan min debut som långdistansare. Men hösten 1972 beställde jag en träningsguide från finska friidrottsförbundets kansli i Helsingfors. Läste och gjorde mig ett eget träningsprogram. IF Kraft var närmast ett växthus för sprintrar, enstaka hoppare och kastare och föreningens duktiga sprintertränare sa att han inte hade något att ge mig ifråga om långdistans, att jag säkert visste lika mycket. Men jag kunde hänga på deras snabbhets- och hoppträningar om jag ville.
 
Det blev ett veckoprogram med tre friidrottsträningar per vecka. Dessutom gjorde jag ju så mycket annat. Spelade volley- och korgboll en till två kvällar i veckan i gymnasiets gymnastiksal. Skidade, spelade ishockey och fotboll. Sommartid blev det andra friidrottsgrenar som höjd-, stav- och längdhopp. Friidrott var helt enkelt det bästa jag visste i idrottsväg. Och idrott var ett av livets grundämnen.
 
Som sagt kom jag att bli mig själv nog, min egen tränare, eftersom det inte fanns mycket annat att gå efter. Jag hade inga problem med att följa det rätt mänskliga träningsprogrammet. Största stötestenen första hösten fick höger knä ta emot. Det vill säga Osgood schlatter, som jag dras med ännu i skrivande stund. Jag vilade ett par veckor och skaffade mig ordentligare länkskor.

Mitt första distriktsmästerskap kom efter knappt ett års regelbunden träning. I mitten av juni vann vi (G.Högnäs, P-E Krook, S. Träskvik, B. Snickars) 4 x 800 m i pojkar B med halva minuten över IK Falken på Nykarleby sportplan. Åtta dagar senare sprang jag mitt första 2000 meters lopp i en klubbkamp mellan IF Kraft, IF Länken och Malax IF i Lappfjärd. Jag öppnade hårt, oerfaren som jag var, och löpte iväg första kilometern på 3 minuter. Sedan närmade jag mig väggen sakta men säkert. Den andra kilometern gick på cirka 3½ minut. Jag höll just och just undan för hemmaföreningens P-O Lindell. Med tiden 6.28,8 placerade jag mig på 9:e plats i SFI-statistiken det året.*

Det loppet inträffade måndag samma vecka som DM i Närpes. Fungerade som en grundlig uttömmningsträning. Lördag 29.6.1973 gjorde jag om bravaden, men nu med en lugn första halva och snabbare slutkilometer. Vi var rätt många som ställde oss bakom startkalken på den röda kolstybbsbanan. Jag kände mig huvudet kortare än de övriga och rätt nervös. Jag hade som tur är ändå ro att hålla mig till klungan under lunken fram till hälften av sträckan. Sedan pressades farten upp - om jag minns rätt var det favoriten  Tom Saarela från IF Nykarlebynejden som satte sprätt på gänget. Jag höll mig väl framme och på slutrakan såg jag från parkettplats hur jag överraskande spurtade ifrån de långbentare och högst antagligen i och för sig snabbare medlöparna. Avslutande 1000 metern gick under 3 minuters gränsen och klockan stannade på 6.29,8. Resultatet har jag kontrollerat här (s. 105). De bägge och ända 2000 meters loppen i mitt liv - enligt vad jag kommer ihåg - var inte optimala med tanke på mina resurser: uthållig men långsam som bara den. Att vinna ett spurtlopp var nog det sista jag hade tänkt och väntat mig. Men där ser man, bollen är rund och löpbanan oval. Allt kan hända.

Och vad har medaljörerna hållit på med sedan dess? Tom Saarela är jumppalärare och sysslar bland annat med musik på fritiden. Per-Ole Lindell är som bäst ansvarig tränare vid skidskytteförbundet. Själv sitter jag här med min blogociped. Och hej, nu ska jag knäppa på Yle2:an och hålla tummarna för IK Falken på herrarnas 4 x 1500 m i Stafett-FM. Så att: inte har jag väl tagit vägen någonstans så där överdrivet mycket. Fortfarande är det friidrott som smäller högt. I synnerhet startskottet på medel- och långdistans.

onsdag 12 juni 2013

En vacker dag

En vacker dag såg jag att Åbo Underrättelser bad om sommardikter för årets Sommar-Åbolandbilaga.

Det är ju - i höst visserligen, närmare sagt - 35 år sedan Ansiktet mot muren, så det kändes som att jubilera med ett litet porlande diktflöde. 

en vacker dag
är sommaren här, alltför kort
i rocken.
barnens steg i sanden, snubblande
mellanrum. havet
som häver
sig i andfådda dyningar,
fradga bland tång, läppar,
tång, läppar.
en vacker dag
i töcken.
bortom horisonten har någon
skrivit flera rader
om hösten, men
himlen välver sig ännu
bekymmerslöst. luftigt
vitfläckad
och med ryggkotor i smäcker
båge.
havet ger sig inte.
häver sig
i andfådda, salta dyningar.
fradga bland tång,
läppar. tång,
läppar.

torsdag 4 april 2013

I stället för demokrati: konsultism

I serien inlägg som var för långa, virriga och utan allmänt intresse har jag idag nått fram till följande skriveri. Den finns i en längre version och i en kortare. Här den något omarbetade och komprimerade versionen, som rör sig kring 3500 tecken. - Skickade till Hufvudstadsbladet, men den kom tillbaka - för att parafrasera M.A. Numminen - som en pingisboll.

***

I stället för demokrati: konsultism

I början av 1970-talet lanserades begreppet pingpongdiplomati, för att beskriva ett utbyte inom idrottsgrenen bordtennis som ledde till förbättrade relationer mellan U.S.A. och Kina. Fyra årtionden senare gav före detta pingpongproffset Olof Röhlander från en annan stormakt i bordtennis, det vill säga Sverige, upphov till avslappnade former hos en församlad SFP-elit. Liknelsen om bollen och hunden fick nästan lika stor genomslagskraft som gamla legenden om haren och sköldpaddan.

Framtidsmötet i Kasnäs blev tummelplats för pingpongkonsultation. I en insändare i tidningen du just läser* (“Liknelsen håller inte som politisk tumregel”, Hbl 16.10.2009) använde jag mig av ett hemvävt begrepp, sammansatt av ordet konsult och ordet/suffixet ism. Uttrycket konsultism saknade självklart vedertagen existens. Ännu i detta nu ger en anspråkslös Google-sökning tio resultat på ynkliga 0,20 sekunder. Av dessa hänvisar två till min blogg och ett till en brokig svensk logsida.

Ändå var jag naiv nog att rynka på ögonbrynen då debattsidans redaktion raderade ordet utan pardon. Att också andra ord fick stryka på foten gjorde inte saken bättre. En närmare granskning av insändare före och efter mitt inlägg tydde på, att större frihet ifråga om ordval beviljades om man var begåvad med kändare släktnamn eller hade en tyngre förankring inom kultur, politik eller affärsliv. Och artiklar som omgav debattsidan kunde gå mer löst kopplade fram. Ur rapporten från Kasnäs, “SPF vill ta modell av hunden” (Hbl 13.10.2009), kunde man nosa fram uttryck som “skitbra” och “kova jätkä”, det senare visserligen redan i ursprungstexten inlindat i urskuldande citationstecken.

Eftersom utrycket jag myntat ställdes på kant och såg ut att rulla sin kos, var det bara att gläfsa och följa spåret. Några veckor senare skrev jag annorstädes ett debattinlägg om det som tilldragit sig, “Det är svårt att vara svensk idessa tider eller en ordältares bekännelser” (ÅU 6.11.2009). Frågan är helt enkelt – är det möjligt att överleva på och tala en svenska som beskriver föränderliga världar, om det inte ens i svenska rum är tillåtet att leka konstruktivt med språket, sitt modersmål? Diverse “renrasiga” inställningar till språk som språk kan vara nog så utarmande.

Himasgate kom att aktualisera konsultismen, ge begreppet nytändning. Den framtidsforskning som beställdes av Pekka Himanen för ett antal euron är bara toppen av isberg. En färsk undersökning av Hanna Kuusela och Matti Ylönen, ”Konsulttidemokratia”, lyfter med önskvärd tydlighet fram de avigsidor som ökning av köpt, inhandlad expertis skapar. Från 300 miljoner till det dubbla inom loppet av 15 år, det är den summa som olika ministerier utlokaliserat till tjänster i regi av privat, marknadsproducerad sakkunnighet. Konsultkapitalismen dränerar stat och myndighet på kapacitet, initiativförmåga och tyst kunskap. Vägen till organiserad uppgivenhet är inte lång. Ansvaret deponeras i fickan på konsulter, garantin upphör med omedelbar verkan.

En annan incident kom att ytterligare understryka det motstånd som nya svenska ord kan stöta på. Den här gången var det en multinationell medieaktör som satte ner foten. Efter påtryckningar från Google strök Språkrådet, Sveriges officiella språkvårdsorgan, ordet ogooglebar från sin senaste lista. Men Nationalencyklopedin var inte sen att ta upp kampen. Nu är definitionen på ogooglebar eller ogooglingsbar: “ord eller fras som inte går att hitta på Internet med hjälp av en sökmotor”.

*) Ja, det var alltså meningen att det här skulle läsas i Hbl.


tisdag 24 april 2012

Zip hip hurraa!

Igen har Google sökt fram en lustig doodle. Den här gången för att hedra Otto Fredrik Gideon Sundbäck, en svenskamerikansk uppfinnare och industriman. Så då jag idag stänger gylfen går mina tankar till blixtlåsets eller dragkedjans utvecklare. Vardagen bygger på smärre och större insatser.

lördag 3 mars 2012

Nalle är en trygg fiende on turvallinen vihollinen är en trygg fiende on...

Skrev igen till Helsingin Sanomat. Kvalificerade mig inte för slutomgången, det vill säga en plats i spalterna. Bättre lycka nästa gång som man säger. Och jag antar att föremålet för min insändare, Nalle på Åminne, uppskattar försök efter försök, det att man inte ger upp utan tar ansvar för sin mentala hälsa.

Nalle on turvallinen vihollinen

Presidenttivaalin jälkeen vedettiin siellä täällä herneet nenään Sauli Niinistölle omistetun ylistyslaulun johdosta, vaikka itse biisi on melko harmiton suomalainen iskelmätuote koomisine sanoineen. "Kuuden Vuoden Kuuliaisuus" ei ole yhtään sen kornimpi kuin esimerkisi kaiken maailman urheilujoukkueiden rallit ja voittolaulut.

Samaan kastiin kilahtaa Björn Wahlroosin haastattelu "Kapitalistin muotokuva" (HS Sunnuntai 12.2.). Pinnallisella tasolla molemmat kytkeytyvät Niinistö-jytkyyn. Syvemmältä katsottuna mainitut kulttuuripläjäykset ovat yhtä yllätyksettömiä ja tyhjänpäiväisiä, täyttävät kertakulutuksen kaikki kriteerit.

Nallen Wahlroosin murahdus on herättänyt kansalaisia kirjoittamaan. On ollut ilo lukea asiallisia mielipidekirjoituksia ja kolumneja, joiden analyyttiset argumentit ovat ajaneet salolaisen yltiökapitalistin, jos ei ojasta allikkoon, niin ainakin luokkahuoneen nurkkaan. Wahlroosin haastattelu voi olla karhunpalvelus hänelle itselleen sekä jengiläisilleen, muttei julkiselle keskustelulle. Aivan kuten Perussuomalaisten rynnäkkö viime vuoden eduskuntavaaleissa toi uutta verta - tai herätti pahaa verta - politiikkaan, voi Wahlroosin heitot kapitalistin lonkalta elävöittää ja terävöittää julkista keskustelua. Parhaimmassa tapauksessa kääntää kelkan suuntaa kohti inhimmillisempää, vastuullisempaa ja välittävämpää yhteiskuntaa.

Toisaalta Björn Wahlroos on hyvä, ellei täydellinen vihollinen. On liian helppo närkästyä ja suuttua häneen persoonaansa. Kuten Antti Blåfield toteaa on "Wahlroos on ottanut itselleen eräänlaisen hovinarrin aseman" (HS Pääkirjoitukset 15.2.). Jollakin tavalla hän tuo mieleen Perussuomalaisten Teuvo Hakkaraisen. Toinen on kotoisin pystykartanosta, toinen pystymetsästä. Mutta tapa tulla julkisuuteen on yhtä provosoiva ja mustavalkoinen. Sekä selittämätön. Kumpikaan ei jää keskustelemaan lausahduksistaan tai ottamaan vastuuta niistä. Ja molemmille tervejärkinen analyyttisyys taitaa olla outo ilmiö.

Olisi siis parempi jättää "isoherra" Wahlroos oman onnensa nojaan, kuin Nalle kalliolle, ja sen sijaan nousta vastustamaan sairasta ahneutta ja remontoimaan homeisia yhteiskunnallisia rakenteita. Emme tarvitse lisää hänenlaisiaan.

söndag 5 februari 2012

Niinistö

Replikerade också till Helsingin Sanomat (1.2) men inte heller det inlägget hade medvind i seglet...

Kahmija

Vaalit ovat aina jossain mielessä myös henkilövaaleja. Mutta tämänkertainen maaninen yritys vääntää vaaleista pelkkää henkilövaalia on aika naurettava. Myös väitteet ettei toisen kierroksen kahdella ehdokkaalla ole juuri keskinäisiä eroja tuntuvat aika kummallisilta. Sauli Niinistö on oikeiston presidenttiehdokas, ja se tosiseikka että Perussuomalaisten Timo Soini Halla-ahoineen sekä Kristillisten Päivi Räsänen ovat julkisesti kiirehtineet Niinistön äänestäjiksi kertovat asioita myös Niinistöstä. Kahdesta ehdokkaasta Niinistö on lähempänä valikoidusti lähimmäisrakkautta jakavia tahoja. Niinistö itse on kotonaan puolueessa joka ajaa jyrkemmän vastakkainasettelun yhteiskuntaa, vaikka hän väitti päinvastaista viime presidenttivaaleissa. Voiko tällaiseen poliitikkoon luottaa?

HS arvioi 1.2. (Uutiset, A 4) miten ehdokkaat pärjäsivät tentissä. Jäin ihmettelemään Niinistön plussakohtaa: ”Kahmi ensimmäisiä vastauksia ja aikaa puheenvuoroilleen…” En ole tiedostanut että tulevalta presidentiltä vaaditaan tällaisia ominaisuuksia.

Niinistön seuraava plussa on – myös – hyvin paljastava: ”Ei vaikuttanut enää yhtä tuimalta kuin ensimmäisissä vaalitenteissä; nyt nähtiin virnuileva ennakkosuosikki.” Toisin sanoen Niinistö on myötätuulien mies. Kun tilanne kiristyy hän ikään kuin seuraa tilannetta. Voiko Niinistöön luottaa kun pakkanen kiristyy ja ongelmat vyöryvät kohti?

Haavisto

Skrev ett inlägg till Helsingin Sanomat (29.1) som inte kvalicificerade sig för en omgång i tidningen. - Guggenheim har tagit ganska mycket utrymme i Hesaris insändarspalter. Vilket i och för sig väl inte är så konstigt. Liksom Höblä är ju tidningen också (ibland till och med framför allt) en lokalblaska. Men nästan ser det ut som om Guggenheim skulle vara på tapeten som Finlands nästa president och Skatudden namnet på presidentens residens i stället för Talludden.

Men till inlägget mitt...

Miksi Pekka Haavisto, miksi?

Sauli Niinistön moton mukaan ”Presidentti on työ”. Sinänsä tällainen ilmaisu ei menisi läpi edes ala-asteella, mutta saivartelu sikseen. Kun kerran Niinistö painottaa presidenttiyttä työpaikkana, silloin epäilemättä tarkastellaan mihin tehtäviin uutta työntekijää tarvitaan. Kun laajan mielipiteen mukaan presidentin ensisijainen työsarka on ulkopolitiikassa, lienee selvä että Haavisto olisi ykkösvaihtoehto asiallisessa ja ammattimaisesti toteutetussa työhönottotilanteessa.

On kuin onkin ollut hankalaa ymmärtää Niinistöä pitkin gallupien reunastamaa reittiä. Suuren ennakkosuosikin aseman turvin hän on voinut peruuttaa kohti Mäntyniemeä itseään likoon pistämättä. Valitettavasti näyttää siltä, että tällainen taktiikka
riittää tulevaan kotipesään asti. Valitettavasti mm. siksi, että varteenotettavalta ehdokkaalta on syytä odottaa jotain aivan muuta. Rohkeutta, paneutumista. Sen sijaan että lukitsee itsensä kassalippaaseen. Niinistöön verrattuna Haavisto on tullut aivoimemmin esille ja omalla persoonallaan näyttänyt että hänessä on ainesta. Laittanut itsensä likoon, kuten presidentin kuuluu tehdä.

Mielestäni presidenttiys on enemmän kuin työ. Jos presidentti olisi vain virkamies muiden joukossa, niin tuskin tarvitsisimme mokomaa. Tuskin vaivautuisimme uurnille. Tietenkin odotamme välillä turhan isoja sanoja ja tekoja. Tällainen inhimillinen käyttätyminen ei kuitenkaan sulje pois sitä tosiseikkaa, että presidentin kuuluu osallistua maan arvojohtamiseen ulkopolitiikassa sekä kotinurkissa. Presidenttiys on pikemminkin kutsumustyö, johon kuuluu monen monta ripausta vapaaehtoistyön ulottuvuutta. En halua presidentiksi ihmistä, joka on vain menossa töihin.

En myöskään pidä vaalia puhtaasti henkilövaalina. Jokainen ehdokas on jonkun puolueen asettama, ja puoluejäsenyys kertoo ehdokkaasta jotain olennaista. Kuusi vuotta sitten Niinistö kampanjoi väitteellä, että vastakkainasettelun aika on ohi. Kuten tiedämme on väite silkkaa fiktiota. Kuilut ovat kasvaneet, ja Kokoomus on koko sydämellään ollut mukana raivaamalla tilaa vastakkainasettelulle.

Monet ovat toivoneet muutosta puolen vuosisadan Keskusta- ja SDP-vetoisesta presidenttiyden jälkeen. Jos Niinistöstä tulee Suomen seuraava presidentti, muutos ei taida olla kovin merkittävä. Kokoomus ja oikeisto saavat kauan toivomansa, mutta nämä kolme puoluetta ovat jo kauan leikkineet samassa hiekkalaatikossa ja taistelleet saman hiekkakakun siivuista. Niinistö takapiruineen puhuu menneisyyden haamujen äänillä, kun taas Haavisto edustaa myös jotain uutta. Suomi on ollut edelläkävijänä mitä naisten äänestys- ja ehdokasasetteluoikeuteen tulee. Meillä on tuhannen taalan paikka kirkastaa ja laajentaa sitä brändiä äänestämällä Haavistoa. ”Hyvä kakkonen” ja Suomi-neito ne yhdessä sopii saamaan äänestyskoppiin.

måndag 3 oktober 2011

Hallå, Halla-aho-hallå!

I min senaste kolumn i Österbottens Tidning, rubricerad Burma i Österbotten (28.9) öppnade jag på följande sätt:

"Ordförande för riksdagens förvaltningsutskott Jussi Halla-aho frestades till 'sarkasm', dagen före FN:s demokratidag 15.9. Han ifrågasatte parlamentarismens möjligheter att lösa Greklands ekonomiska härva. Med ett Jussi-hugg blottade han sin lösning på den gordiska knuten: ut med pansarvagnar längs med gator och tvärsöver torg. Kort därefter gav han ändå order om reträtt för sina Facebook-rader. Konsten att leda en junta är inte lätt, inte ens på nätet."

Det blev ju endel hallå kring Halla-ahos FB-skriverier om Grekland, junta och pansarvagnar. Själv kommenterade jag incidenten i Helsingin Sanomats insändarspalt 16.9. Halla-ahos skriveri eller sarkasm - som han själv maskerade sin framstöt - kom liksom att dominera debatten, utgöra den finländska medievärldens innehåll demokratidagen till ära.

Idag 3.10 meddelar Halla-aho att han ämnar ta semester från Facebook. Det här efter några snabba rader kring en rättegång med inblandade från motorcykelgänget Cannonball. "- Voisi olla ns. yleisen edun mukaista, että noille jätkille järjestettäisiin ampumakoulutusta" klottrade han på sitt plank, för att ångra sig kort därefteråt. Men sociala medier kan ha drag av radiosändningar. Trots att man ångrar sig ligger lagt kort. Alltid finns det några avlyssnare därute i etern som hinner snappa upp.

Eller kanske man kan jämföra med tidningsskriverier som far illa fram med sanningen. Trots rättelser i senare skede är det den ursprungliga versionen som folk kommer ihåg.

torsdag 8 september 2011

Rena vatten i stranden & rent mjöl i påsen

Skickade en insändare till Hufvudstadsbladet för ett tag sedan. Den blev tydligen ansedd som limbo, och jag är inte överraskad. Arkiverar den här i stället:

***

Rena vatten i stranden och rent mjöl i påsen

Esboprofessorn Tom Berglund debatterade häromdagarna i Helsingin Sanomat (16.8 och 24.8). I viss mån håller jag med honom. Mången tar sig till jobbet delvis eller helt för pengarnas skull. En städare kunde tänkas byta ut borste mot pensel för att måla landskap om det inte fanns ett beroende av månatlig inkomst. En företagspamp skulle kanske hellre skrika som solist i punkorkester i stället för att ansa avtal i krävande kravatt.

Men då Berglund hävdar att ju större lön desto större ansträngning blir det genast kinkigare. Bland annat skriver han följande (min övers.): ”Tror journalisten, att chef som chef gör de här samma besluten oberoende av vad som betalas ut till honom?” Och även om Berglund medger att det nog finns människor som inte bryr sig så mycket om ekonomiska fördelar, frågar han - som han säger - i ärlighetens namn: ”vill vi ha sådana personer i ledningen för stora företag”.

Då jag läser Berglunds kolumner och insändare mot bakgrund av de åsikter han saluför, slår det mig att han bekänner färg på ett högst personlig plan. Påståendet att det finns ett positivt samband mellan belöningars storlek och insatsers ansats är en indirekt programförklaring för hans texter. Kolumnister och insändarskribenter erhåller sällan särskilt frikostigt ekonomiskt stöd. Inget att undra på att resultaten är därefter.

I själva verket är det ofta en massa spridda floskler som han samlat på sig för att sedan vid lämpligt tillfälle skaka av sig. Det är väldigt oroväckande att en professor som sysslar med ekonomi inte skiljer mellan summor av olika valör. Eller inte kan mobilisera något slags vetenskapligt – eller ens kvasivetenskapligt – stöd för sina uttalanden.

I praktiken medger Berglund att det handlar om tro. Helsingin Sanomats journalist tycks enligt honom tro att summans storlek inte spelar någon roll, vilket medför att han själv tror. Själv betvivlar jag att en lön på en miljon euro är garanti för bättre beslutsfattande än en lön på låt säga en halv miljon. Och om chefen förstår sig på god ekonomisk hushållning och strävar till att maximera företagets vinst, borde han väl i ärlighetens namn inte nagga resultatet i kanterna genom att plocka på sig oskäliga ersättningar. Dessutom är det en sak att bry sig om ekonomiska fördelar, en annan att prissätta intresset.

Är det värt att hylla situationer där chefer kommer åt att utöva utpressning. – Den optimala insatsen kostar så och så mycket, den föreslagna summan räcker bara till en halvmesyr.

I världen enligt Berglund är det helt normalt att vänta sig sämre insatser ju lägre arvoden. Och baserar sig verksamheten på mer eller mindre frivillig basis är det inte mycket bevänt. Om t.ex. Trygga Skärgårdsboendet r.f. – vars vice ordförande Berglund råkar vara – släpper ifrån sig en brett upplagd enkätundersökning handlar det säkert om det som brukar kasseras som nollforskning. Alltså om tro på Berglunds teser får styra och ställa.

Då Tom Berglund i sin I dag-kolumn (Hbl 21.8) ondgör sig över att ”vattnen kring simbryggan i hemviken täcks av illaluktande ärtsoppslik mönja”, draggar jag förgäves efter det som han i sin HS-insändare uppmanade ekonomijournalister att göra. Det vill säga att gå på djupet, att inte förytliga.

För n:te gången sadlar Berglund sin trogna käpphäst Bekostas af Skattemedel då han jagar efter orsaker. Men tänk om dylika sommaraktiviteter som att ”plaska i en nersmutsad strandvik” också följer av den moral som han stöder sig på. Att lön för mödan i miljonklassen ger utslag i miljardklassen.