Skrev igen till Helsingin Sanomat. Kvalificerade mig inte för slutomgången, det vill säga en plats i spalterna. Bättre lycka nästa gång som man säger. Och jag antar att föremålet för min insändare, Nalle på Åminne, uppskattar försök efter försök, det att man inte ger upp utan tar ansvar för sin mentala hälsa.
Nalle on turvallinen vihollinen
Presidenttivaalin jälkeen vedettiin siellä täällä herneet nenään Sauli Niinistölle omistetun ylistyslaulun johdosta, vaikka itse biisi on melko harmiton suomalainen iskelmätuote koomisine sanoineen. "Kuuden Vuoden Kuuliaisuus" ei ole yhtään sen kornimpi kuin esimerkisi kaiken maailman urheilujoukkueiden rallit ja voittolaulut.
Samaan kastiin kilahtaa Björn Wahlroosin haastattelu "Kapitalistin muotokuva" (HS Sunnuntai 12.2.). Pinnallisella tasolla molemmat kytkeytyvät Niinistö-jytkyyn. Syvemmältä katsottuna mainitut kulttuuripläjäykset ovat yhtä yllätyksettömiä ja tyhjänpäiväisiä, täyttävät kertakulutuksen kaikki kriteerit.
Nallen Wahlroosin murahdus on herättänyt kansalaisia kirjoittamaan. On ollut ilo lukea asiallisia mielipidekirjoituksia ja kolumneja, joiden analyyttiset argumentit ovat ajaneet salolaisen yltiökapitalistin, jos ei ojasta allikkoon, niin ainakin luokkahuoneen nurkkaan. Wahlroosin haastattelu voi olla karhunpalvelus hänelle itselleen sekä jengiläisilleen, muttei julkiselle keskustelulle. Aivan kuten Perussuomalaisten rynnäkkö viime vuoden eduskuntavaaleissa toi uutta verta - tai herätti pahaa verta - politiikkaan, voi Wahlroosin heitot kapitalistin lonkalta elävöittää ja terävöittää julkista keskustelua. Parhaimmassa tapauksessa kääntää kelkan suuntaa kohti inhimmillisempää, vastuullisempaa ja välittävämpää yhteiskuntaa.
Toisaalta Björn Wahlroos on hyvä, ellei täydellinen vihollinen. On liian helppo närkästyä ja suuttua häneen persoonaansa. Kuten Antti Blåfield toteaa on "Wahlroos on ottanut itselleen eräänlaisen hovinarrin aseman" (HS Pääkirjoitukset 15.2.). Jollakin tavalla hän tuo mieleen Perussuomalaisten Teuvo Hakkaraisen. Toinen on kotoisin pystykartanosta, toinen pystymetsästä. Mutta tapa tulla julkisuuteen on yhtä provosoiva ja mustavalkoinen. Sekä selittämätön. Kumpikaan ei jää keskustelemaan lausahduksistaan tai ottamaan vastuuta niistä. Ja molemmille tervejärkinen analyyttisyys taitaa olla outo ilmiö.
Olisi siis parempi jättää "isoherra" Wahlroos oman onnensa nojaan, kuin Nalle kalliolle, ja sen sijaan nousta vastustamaan sairasta ahneutta ja remontoimaan homeisia yhteiskunnallisia rakenteita. Emme tarvitse lisää hänenlaisiaan.
Prenumerera på:
Kommentarer till inlägget (Atom)
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar