Rösträtt för gallup!

Gallup korvaa vaalit, eläköön otannan valta!

Lutande tornet i PISAlandia

Enligt en undersökning som tidningen Maaseudun Tulevaisuus beställt, lutar över hälften av finländarna högerut. Kanske inte helt överraskande, i synnerhet i detta läge. Tudelningen vänster-höger finns fortfarande kvar, men arbetarklassen är inte lika vänstersinnad som förut. Vad var det Sauli Niinistö en gång sade, Finland är vårt gemensamma företag och vi är alla dess arbetare. Dessutom gick han på i presidentvalskampanjen som arbetarnas president. Det att Finland så enögt betonar och speglar sig i skolornas PISA-resultat rimmar - tycker jag - rätt väl med undersökningens bild av vår nation - att tornet lutar högerut.

Nalle är en trygg fiende on turvallinen vihollinen är en trygg fiende on...

Skrev igen till Helsingin Sanomat. Kvalificerade mig inte för slutomgången, det vill säga en plats i spalterna. Bättre lycka nästa gång som man säger. Och jag antar att föremålet för min insändare, Nalle på Åminne, uppskattar försök efter försök, det att man inte ger upp utan tar ansvar för sin mentala hälsa.

Nalle on turvallinen vihollinen

Presidenttivaalin jälkeen vedettiin siellä täällä herneet nenään Sauli Niinistölle omistetun ylistyslaulun johdosta, vaikka itse biisi on melko harmiton suomalainen iskelmätuote koomisine sanoineen. "Kuuden Vuoden Kuuliaisuus" ei ole yhtään sen kornimpi kuin esimerkisi kaiken maailman urheilujoukkueiden rallit ja voittolaulut.

Samaan kastiin kilahtaa Björn Wahlroosin haastattelu "Kapitalistin muotokuva" (HS Sunnuntai 12.2.). Pinnallisella tasolla molemmat kytkeytyvät Niinistö-jytkyyn. Syvemmältä katsottuna mainitut kulttuuripläjäykset ovat yhtä yllätyksettömiä ja tyhjänpäiväisiä, täyttävät kertakulutuksen kaikki kriteerit.

Nallen Wahlroosin murahdus on herättänyt kansalaisia kirjoittamaan. On ollut ilo lukea asiallisia mielipidekirjoituksia ja kolumneja, joiden analyyttiset argumentit ovat ajaneet salolaisen yltiökapitalistin, jos ei ojasta allikkoon, niin ainakin luokkahuoneen nurkkaan. Wahlroosin haastattelu voi olla karhunpalvelus hänelle itselleen sekä jengiläisilleen, muttei julkiselle keskustelulle. Aivan kuten Perussuomalaisten rynnäkkö viime vuoden eduskuntavaaleissa toi uutta verta - tai herätti pahaa verta - politiikkaan, voi Wahlroosin heitot kapitalistin lonkalta elävöittää ja terävöittää julkista keskustelua. Parhaimmassa tapauksessa kääntää kelkan suuntaa kohti inhimmillisempää, vastuullisempaa ja välittävämpää yhteiskuntaa.

Toisaalta Björn Wahlroos on hyvä, ellei täydellinen vihollinen. On liian helppo närkästyä ja suuttua häneen persoonaansa. Kuten Antti Blåfield toteaa on "Wahlroos on ottanut itselleen eräänlaisen hovinarrin aseman" (HS Pääkirjoitukset 15.2.). Jollakin tavalla hän tuo mieleen Perussuomalaisten Teuvo Hakkaraisen. Toinen on kotoisin pystykartanosta, toinen pystymetsästä. Mutta tapa tulla julkisuuteen on yhtä provosoiva ja mustavalkoinen. Sekä selittämätön. Kumpikaan ei jää keskustelemaan lausahduksistaan tai ottamaan vastuuta niistä. Ja molemmille tervejärkinen analyyttisyys taitaa olla outo ilmiö.

Olisi siis parempi jättää "isoherra" Wahlroos oman onnensa nojaan, kuin Nalle kalliolle, ja sen sijaan nousta vastustamaan sairasta ahneutta ja remontoimaan homeisia yhteiskunnallisia rakenteita. Emme tarvitse lisää hänenlaisiaan.

Niinistö

Replikerade också till Helsingin Sanomat (1.2) men inte heller det inlägget hade medvind i seglet...

Kahmija

Vaalit ovat aina jossain mielessä myös henkilövaaleja. Mutta tämänkertainen maaninen yritys vääntää vaaleista pelkkää henkilövaalia on aika naurettava. Myös väitteet ettei toisen kierroksen kahdella ehdokkaalla ole juuri keskinäisiä eroja tuntuvat aika kummallisilta. Sauli Niinistö on oikeiston presidenttiehdokas, ja se tosiseikka että Perussuomalaisten Timo Soini Halla-ahoineen sekä Kristillisten Päivi Räsänen ovat julkisesti kiirehtineet Niinistön äänestäjiksi kertovat asioita myös Niinistöstä. Kahdesta ehdokkaasta Niinistö on lähempänä valikoidusti lähimmäisrakkautta jakavia tahoja. Niinistö itse on kotonaan puolueessa joka ajaa jyrkemmän vastakkainasettelun yhteiskuntaa, vaikka hän väitti päinvastaista viime presidenttivaaleissa. Voiko tällaiseen poliitikkoon luottaa?

HS arvioi 1.2. (Uutiset, A 4) miten ehdokkaat pärjäsivät tentissä. Jäin ihmettelemään Niinistön plussakohtaa: ”Kahmi ensimmäisiä vastauksia ja aikaa puheenvuoroilleen…” En ole tiedostanut että tulevalta presidentiltä vaaditaan tällaisia ominaisuuksia.

Niinistön seuraava plussa on – myös – hyvin paljastava: ”Ei vaikuttanut enää yhtä tuimalta kuin ensimmäisissä vaalitenteissä; nyt nähtiin virnuileva ennakkosuosikki.” Toisin sanoen Niinistö on myötätuulien mies. Kun tilanne kiristyy hän ikään kuin seuraa tilannetta. Voiko Niinistöön luottaa kun pakkanen kiristyy ja ongelmat vyöryvät kohti?

Haavisto

Skrev ett inlägg till Helsingin Sanomat (29.1) som inte kvalicificerade sig för en omgång i tidningen. - Guggenheim har tagit ganska mycket utrymme i Hesaris insändarspalter. Vilket i och för sig väl inte är så konstigt. Liksom Höblä är ju tidningen också (ibland till och med framför allt) en lokalblaska. Men nästan ser det ut som om Guggenheim skulle vara på tapeten som Finlands nästa president och Skatudden namnet på presidentens residens i stället för Talludden.

Men till inlägget mitt...

Miksi Pekka Haavisto, miksi?

Sauli Niinistön moton mukaan ”Presidentti on työ”. Sinänsä tällainen ilmaisu ei menisi läpi edes ala-asteella, mutta saivartelu sikseen. Kun kerran Niinistö painottaa presidenttiyttä työpaikkana, silloin epäilemättä tarkastellaan mihin tehtäviin uutta työntekijää tarvitaan. Kun laajan mielipiteen mukaan presidentin ensisijainen työsarka on ulkopolitiikassa, lienee selvä että Haavisto olisi ykkösvaihtoehto asiallisessa ja ammattimaisesti toteutetussa työhönottotilanteessa.

On kuin onkin ollut hankalaa ymmärtää Niinistöä pitkin gallupien reunastamaa reittiä. Suuren ennakkosuosikin aseman turvin hän on voinut peruuttaa kohti Mäntyniemeä itseään likoon pistämättä. Valitettavasti näyttää siltä, että tällainen taktiikka
riittää tulevaan kotipesään asti. Valitettavasti mm. siksi, että varteenotettavalta ehdokkaalta on syytä odottaa jotain aivan muuta. Rohkeutta, paneutumista. Sen sijaan että lukitsee itsensä kassalippaaseen. Niinistöön verrattuna Haavisto on tullut aivoimemmin esille ja omalla persoonallaan näyttänyt että hänessä on ainesta. Laittanut itsensä likoon, kuten presidentin kuuluu tehdä.

Mielestäni presidenttiys on enemmän kuin työ. Jos presidentti olisi vain virkamies muiden joukossa, niin tuskin tarvitsisimme mokomaa. Tuskin vaivautuisimme uurnille. Tietenkin odotamme välillä turhan isoja sanoja ja tekoja. Tällainen inhimillinen käyttätyminen ei kuitenkaan sulje pois sitä tosiseikkaa, että presidentin kuuluu osallistua maan arvojohtamiseen ulkopolitiikassa sekä kotinurkissa. Presidenttiys on pikemminkin kutsumustyö, johon kuuluu monen monta ripausta vapaaehtoistyön ulottuvuutta. En halua presidentiksi ihmistä, joka on vain menossa töihin.

En myöskään pidä vaalia puhtaasti henkilövaalina. Jokainen ehdokas on jonkun puolueen asettama, ja puoluejäsenyys kertoo ehdokkaasta jotain olennaista. Kuusi vuotta sitten Niinistö kampanjoi väitteellä, että vastakkainasettelun aika on ohi. Kuten tiedämme on väite silkkaa fiktiota. Kuilut ovat kasvaneet, ja Kokoomus on koko sydämellään ollut mukana raivaamalla tilaa vastakkainasettelulle.

Monet ovat toivoneet muutosta puolen vuosisadan Keskusta- ja SDP-vetoisesta presidenttiyden jälkeen. Jos Niinistöstä tulee Suomen seuraava presidentti, muutos ei taida olla kovin merkittävä. Kokoomus ja oikeisto saavat kauan toivomansa, mutta nämä kolme puoluetta ovat jo kauan leikkineet samassa hiekkalaatikossa ja taistelleet saman hiekkakakun siivuista. Niinistö takapiruineen puhuu menneisyyden haamujen äänillä, kun taas Haavisto edustaa myös jotain uutta. Suomi on ollut edelläkävijänä mitä naisten äänestys- ja ehdokasasetteluoikeuteen tulee. Meillä on tuhannen taalan paikka kirkastaa ja laajentaa sitä brändiä äänestämällä Haavistoa. ”Hyvä kakkonen” ja Suomi-neito ne yhdessä sopii saamaan äänestyskoppiin.