"Not in My Newspaper"

Yllä oleva otsikko viittaa vaikka mihin - useampiin ja vastakkaina oleviin tulkintoihin. Ei siinä mitään.

Tämä blogitus jatkaa siitä mihin eilinen Hesari, stadi, naisfutis jäi. Tapio Keskitalo haastattelee Suomen maajoukkueen keskikenttäpelaajaa Helsingin Sanomien urheilusivuilla otsikolla "Kukkosessa on  ainesta tähdeksi" (14.7.). Poiminta siitä:

"Arvostetaanko naisten jalkapalloa Ruotsissa enemmän kuin Suomessa?
      'Todellakin! Yleinen kiinnostus on isompaa...'"

Toisaalta en ihan ymmärrä miksei Hesari voinut päästä mielipidettäni "kentälle"; miksen saanut julkisesti huomauttaa Keskitalon Kolmas puoliaika -kolumnin johdosta, ettei stadilainen futis voi olla pelkästään miesten ja nuorten poikien temmellyskenttää. Toisaalta, kun selailee Keskitalon ja muiden lehtijuttuja näin naisten EM-jalkapalloturnauksen alla, käy ilmi että kiinnostuksen kanssa on vähän niin ja näin. Kenties Hesarin Mielipidepalsta halusi omasta puolestaan vihjata että, todellakin, naisfutis ei ole huomautuksen tai keskustelun arvoinen asia.
Sen verran tapaus kismitti minua, että lähetin tällaisen Helsingin Sanomien Mielipidepalstalle:

Kenen lyijyä kynä sylkee ja syö?

Olen läpi elämäni ollut ahkera lehtien lukija, siitä saakka kun opin ymmärtämään kirjainten päälle Hufvudstadsbladetin sivupäästä. Jostain kumman syystä lehtien pääkirjoitussivut ovat kuitenkin jääneet aika lailla varjoon, pakko tunnustaa.

Tämän lehden juhannusaaton pääkirjoitusaukeama sisälsi kuitenkin kaksi juttua, jotka kiinnittivät huomiotani. Luin siltä istumalta. Toinen oli Riikka Venäläisen "Toimittajat kohisevat keskenään"* ja toinen Saska Saarikosken "Saatan olla huono ihminen" (HS 21.6.). Edellisessä pohdittiin lehtien mahdollisia poliittisia agendoja, kenen asioita lehdet ajavat ja pitäisikö jokaisen journalistin allekirjoittaa omalla henkilökohtaisella puoluekannalla. Jälkimmäisissä merkinnöissä ruodittiin nimby-ilmiötä (ei-minun-takapihallani-reaktiota).

Kuten kirjoituksissa todettiin, ovat myös journalistit ihmisiä ja yhteiskunnan jäseniä. Heillä on poliittisia mieltymyksiä ja inhimillisiä tunteita ja ristiriitoja. Jos sille tielle lähdettäisi - ja se olisi kyllä tarkemmin ajateltuna aika naiivi ja jotenkin holhoava läpinäkyvyys - että journalisti kuin journalisti ilmoittaisi ketä ja mitä hän viimeksi äänesti, niin pitäisi tunnustuksiin lisätä paljon muuta (kuten esimerkiksi sukupuoliset käyttäytymiset, uskonnolliset taipumukset, kauppaketjujen asiakkuudet).

Luin Venäläistä ja Saarikoskea myös omasta itsekkäästä näkökulmasta. Voin olla väärässä, mutta minusta tuntuu - ja lisäksi tuttavapiirissä on samansuuntaisia kokemuksia - että joskus on melkein mahdotonta käydä keskustelua lehtien artikkeleista ko. lehtien mielipidepalstoilla. Toki lehdet "uppoavat" mielipidekirjoituksiin, mutta kun kuitenkin aina silloin tällöin voi nähdä mielipiteensä jostakin muusta asiasta julkaistuna, muttei (juuri) koskaan silloin kun kritisoi tai huomauttaa lehden omista jutuista. Vaikka juuri sellainen kanssakäyminen ja vuorovaikutus olisi tärkeimmästä päästä. Oma lehti on kuitenkin se paikallinen "biosfääri" jossa toivoo voivansa hengittää vapautuneesti.

Riikka Venäläisen ja Saska Saarikosken mietteet pukivat tunteeni sanoiksi. Lehtien toimituksissa on paljon riippuvuuksia, sekä näkyviä että näkymättömiä verkostoja, ei pelkästään liittyen poliittisiin suuntauksiin. Koska Venäläinen lupaa "että arvokeskustelu jatkuu toimituksessa", toivon että se tarkoittaa kaiken muun lisäksi, ettei mielipidepalsta ole eikä tule olemaan Helsingin Sanomien takapiha. Jossa ei ole tilaa kritiikille, joka voi osua "omaan nilkkaan" jos silleen sattuu.


*) Riika Venäläisen kirjoitus julkaistiin alunperin paperilehdessä otsikolla "Journalisteja ja ihmisiä"

Hesari, stadi, naisfutis

Olen parantumaton & hölmistynyt jääräpää. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiä juttuja. Silti yritän päästä Helsingin Sanomien puheille. Yhä uudestaan ja uudestaan. Tiedän että vika on minussa. Kirjoitan liian pitkiä, rönsyileviä tekstejä ja kenties loppujen lopuksi aika turhista jutuista. (Joskus mahdollisesti liian ilkeästi, ironisesti tai karkeasti.) Tuoreimpia esimerkkejä löytyy tästä: Onko Suomi oikeusvaltio...

Kolmas puoliaika on Heslingin Sanomien  urheilusivujen kolumni. Noin kuukausi sitten Tapio Keskitalo kirjoitti otsikolla "Viikingit vaarassa upota". Ja viimeinen lausahdus on suorapuheinen: "Moni voisi esittää kysymyksen: Minne stadilainen futis on matkalla?" Keskitalo tyytyy kuitenkin käsittelemään Helsingin ja -seudun miesten - ja nuorten - jalkapallojoukkueiden tilaa. Lähetin lyhyen ja käsittääkseni HS Mielipiteen toiveiden mukaisesti napakan vastineen Keskitalolle. Siinä heitin mm. että kolumni oli jäänyt pukukoppiin ensimmäisen puoliajan jälkeen. Että onko stadissa vain yhtäsorttia, onko futis siellä päin vain sarvikansan heiniä. Tämä ihmettelyni punaisesta kortista naisfutikselle ei näköjään kiinnostanut tai ollut asiallinen.

Helsingin Sanomien tv-liitteessä (5.7.) on etukannen esittely naisten jalkapallon EM-kisoista. Lainaan Jose Riikosen tekstistä:

"...Naisten jalkapallomaajoukkue pelaa EM-lopputurnauksessa jo kolmatta kertaa peräkkäin.
      Jaahas, saattaa joku jalkapallofani (mies) tuhataa pettyneenä. On nimittäin faneja, jotka pitävät naisten jalkapalloa jollain lailla vähempiarvoisena. Miksi näin on, Palloliiton puheenjohtaja Pertti Alaja?
      'Mistä sinä olet tuollaista kuullut? Minulle tämä on vieras juttu.'..."

Eilen oli taas Kolmannen puoliajan paikka. Tapio Keskitalo raportoi suoraan Ruotsista: "Naisten EM-kisoista tuli jättitapahtuma". Tällä kertaa Keskitalo osuu tolppien väliin ja puhtaalla potkulla: "Naisten jalkapallo katoaa lehtien sivuilta arvoturnausten päätyttyä, sarjaotteluissa lehterit pysyvät puolityhjinä..."

Nähtäväksi jää onko stadilainen futis jälkeen naisten EM-futiksen yhä ja edelleen vain miesten asiaa. [Odotan toista puoliaikaa.]

Rättsstaten Finland, med rätt att fela

Det är svårt att komma till tals i Helsingin Sanomat och jag förstår så väl. Insändarredaktionen dignar under diverse skriverier och viktiga, viktigare och viktigaste ämnen finns det gott om.

Olavi Guttorm frågade för en en vecka sedan om Finland är en rättsstat. Svarade honom omgående på följande sätt - skickade alltså en kort insändare som jag ännu inte sett skymten av i tidningen och knappast kommer att göra heller:

Onko Suomi oikeusvaltio...

Olavi Guttorm kysyy Mielipidepalstalla (HS 2.7.) onko Suomi oikeusvaltio. On se. Aivan kuten sveitsinjuusto on juusto vaikka kuinka olisi reikiä täynnä. Oikeusvaltio Suomessa on koloja ja reikiä porsaille ja muille, meille kaikille. Guttorm valaisee kahdella tuoreella esimerkillä, mutta niitä on selvästi pilvin pimein. Siitä ei ole monta kuukautta kun KKO totesi ettei muuan poliisi syyllistynyt virka-aseman väärinkäyttöön, kun hän houkutteli teinitytön luokseen vilauttamalla virkamerkkiään, juotti tälle alaikäiselle olutta ja kun vieras oli sammunut viimeisteli raiskaamalla ja ikuistamalla valokuvin. Korkein oikeus totesi, että tämähän tapahtui omalla ajalla. Poliisi oli toisin sanoen vapaalla jalalla, ei töissä sidottuna virkamerkkiin.
      Samalla KKO tavallaan loi ennakkotapauksen: Kyllä 16-vuotiaan pitää tajuta, että poliisin virkamerkki ei merkitse paskaakaan, jos sen kantaja on leimannut itsensä ulos työvuorostaan.

Polisen ifråga blev uppsagd och fick ovillkorlig dom, men efter att i första instansen ha kommit undan med villkorlig. Men som sagt, tydligen väger tjänstebrickan ingenting om man använder den i kriminella sammanhang på fritiden.

Det är svårt att vara svensk i dessa tider eller en ordältares bekännelser

[ingick i Åbo Underrättelser / Debatt 6.11.2009]

Vi sitter upp över halsen i svenska veckan för tillfället, och Svenska Dagen lurar bakom salongsdörren. Överlag har det svenska i Finland debatterats flitigt, frenetiskt och fränt på sistone. Det har rört sig om omkantringar på förvaltnings- och myndighetsnivå med försämrad betjäning på svenska som eventuell eller trolig följd. En och annan grön rektor har uttalat sig om språkens frivillighet i skolan. Svenskans ställning som nationalspråk har granskats under lupp och slägga. Och för inte så länge sedan rubbade Svenska Folkpartiets framtidskonferens i Kasnäs stiltjen i vattenglaset.

Hur det nu kom sig väckte Kasnäs-episoden indirekt en febril passion för det svenska språket i sig, en lidelse som jag totalt hade glömt bort att jag kunde drabbas av. Jag skrev nämligen några rader i Hufvudstadsbladets Debatt (16.10.) utgående från uppståndelsen kring den rikssvenske konsultens liknelse jämte inbyggd uppmaning om mannen, hustrun och hunden. Som sig bör friserade redaktören mitt inlägg på ett par punkter, rensade bort en viss yvighet, och det med klart godkänt.

De punkter som fick mig att springa i luften var blott två till antalet, men spränghalten var i stället desto saftigare. Min egenhändiga inledning som lydde "Konsultismen har sina sidor" hade nerskrivits till "Att använda sig av konsulter har sina sidor". Och i meningen "Det finns snack som bör stanna innanför omklädningsrummets väggar" hade ordet "snack" visslats ut på avbytarbänken till förmån för kollegan "prat".

Hade jag vetat vad jag gav mig in på då jag en glad morgon i mitten av oktober sände iväg mina rader per e-post hade jag nog stäng datorn redan innan soluppgången. Det var nämligen att ge djävulen lillfingret. Naturligtvis måste jag bums få veta varför de för mig så viktiga små orden hade fått stryka på foten. Svaret dröjde inte heller. Det ena ordet var inte upptaget i ordböcker, det andra var för vardagligt för att passa in på ledar- och debattuppslag. Nu kände jag blodet rusa och susa från hjässan till fotabjället, eller var det tvärtom.

Jag tog till och med risken att slå in en handfull gnällspikar i min kista genom att skriva genmäle till Debattsidan i Hbl. dock utan att få komma till tals i offentlighet. Vilken förolämpning, vilken skymf! Veckorna efter mitt inlägg lusläste jag insändare i nämnda tidning och de var som slag i ansiktet. Ord som "tjafs", "skit", "eftis", "dagis", "fyrk" och "mainstreamsynpunkter" flimrade förbi. Hur kunde dessa slingra sig igenom språkvårdssilen men inte mitt "snack". Och för att inte tala om "punktbelastare". I vilken ord- eller uppslagsbok ingick det uttrycket. Nationalencyklopedin meddelade att ordet inte fanns i några artiklar och Schildts Finlandssvensk ordbok 1.0 föreslog utan omsvep "punktknullare" i stället. Kommen så här långt i min vurm var det inte längre möjligt att finna ord.

Hade inte "konsumism" myntats på det glada sjuttitalet och noterats svart på vitt den allra första gången. Kunde man inte tänka sig att konsultism är konstruerat av två mycket lättbegripliga ord, "konsult" och "ism" och att kombinationen är uppenbar för gemene individ och dessutom mer laddad än en mening uppbyggd kring det vardagligare och salongsfähigare ordet "konsult".

Sedermera har stormen bedarrat, blodet återgått till sin vanliga lunk och jag sitter här med facit på hand. Tur att Hufvudstadsbladet inte godkände mitt genmäle. Jag kunde ha gjort mig själv till allmänt åtlöje från svenskbygd till svenskbygd. Det finns betydligt viktigare och allvarligare ämnen att parlamentera av och till. Ändå blir jag inte helt kvitt tanken på att det är viktigt med svenska rum där man kan andas på sitt eget språk, och inte enbart det. Utan på eget språk med egen röst. Inte tror jag heller att våra svenska revir mår bra om vi låser språket i en viss position.

Det har skrivits om finlandssvenskarnas liberala inställning till det främmande, att det på ett plan stämmer men inte på ett annat. Vår misstänksamhet börjar gro, rentav blomma ut, om vi kommer i personlig eller allför närgången beröring med andra kulturer. Hur är det då inom våra svenska domäner, godkänner vi en mångfald av svenska tilltal. Var får man känna för det svenska språket till den grad att man upplever språklust, om inte i en svensk tidning.

Måhända var det just det som fick mig att förlora fattningen, jag upplevde att mitt svenska revir beskars. Det på grund av tvenne ynkliga små ord, ett som inte har några officiella dokument på sin existens och ett som helt enkelt är den trista vardagligheten personifierad. Hur är det inte då i situationer när man talar vitt skilda språk och inte förstår varandra, när språkförbistring och -klimatförändring tar överhand.

I mitt försök till genmäle hänvisade jag även till Gustaf Molanders fina "Flytta koppen västerut" (Hufvudstadsbladet 26.10.) där han bl.a. konstaterar att språkets "betydelse för tänkandet har ältats i årtusenden". Ibland kan det gälla till synes bagateller. Den svenska veckan till ära skriver Marit af Björkesten på ledarplats i samma tidning, på tal om det roande förslaget till en nordisk union 2.11.): "att Finland äntligen skulle ha en chans i fotbolls-VM med Zlatan Ibrahimovic i anfallet och Jussi Jääskeläinen framför målet." Personligen störs jag mera av ordet "framför" i fel sammanhang än av vardagliga ord på ledar- och debattuppslag. Jääskeläinen framför målet är på min planhalva en annorlunda värld än Jääskeläinen i målet. Målgöraren Mikael Forsell må placera sig framför målet, inte den gode Jussi. Språk har sina valörer, skiftningar och överklivningar och ord och uttryck klingar olika i skilda sammanhang.

I mitt stillnande sinne hoppas jag, att det svenska språket inte skulle tvingas drapera sig i korsett. Inte ens i de högre sfärerna på Svenska Dagen. Samtidigt är jag lättad över att min tillfälliga passion är på retur. Det är inte särskilt smickrande att med språket som tändvätska känna sig som en karikatyr ur "Den unge Werthers lidanden".