Google+ Followers

söndag 14 juli 2013

"Not in My Newspaper"

Yllä oleva otsikko viittaa vaikka mihin - useampiin ja vastakkaina oleviin tulkintoihin. Ei siinä mitään.

Tämä blogitus jatkaa siitä mihin eilinen Hesari, stadi, naisfutis jäi. Tapio Keskitalo haastattelee Suomen maajoukkueen keskikenttäpelaajaa Helsingin Sanomien urheilusivuilla otsikolla "Kukkosessa on  ainesta tähdeksi" (14.7.). Poiminta siitä:

"Arvostetaanko naisten jalkapalloa Ruotsissa enemmän kuin Suomessa?
      'Todellakin! Yleinen kiinnostus on isompaa...'"

Toisaalta en ihan ymmärrä miksei Hesari voinut päästä mielipidettäni "kentälle"; miksen saanut julkisesti huomauttaa Keskitalon Kolmas puoliaika -kolumnin johdosta, ettei stadilainen futis voi olla pelkästään miesten ja nuorten poikien temmellyskenttää. Toisaalta, kun selailee Keskitalon ja muiden lehtijuttuja näin naisten EM-jalkapalloturnauksen alla, käy ilmi että kiinnostuksen kanssa on vähän niin ja näin. Kenties Hesarin Mielipidepalsta halusi omasta puolestaan vihjata että, todellakin, naisfutis ei ole huomautuksen tai keskustelun arvoinen asia.
Sen verran tapaus kismitti minua, että lähetin tällaisen Helsingin Sanomien Mielipidepalstalle:

Kenen lyijyä kynä sylkee ja syö?

Olen läpi elämäni ollut ahkera lehtien lukija, siitä saakka kun opin ymmärtämään kirjainten päälle Hufvudstadsbladetin sivupäästä. Jostain kumman syystä lehtien pääkirjoitussivut ovat kuitenkin jääneet aika lailla varjoon, pakko tunnustaa.

Tämän lehden juhannusaaton pääkirjoitusaukeama sisälsi kuitenkin kaksi juttua, jotka kiinnittivät huomiotani. Luin siltä istumalta. Toinen oli Riikka Venäläisen "Toimittajat kohisevat keskenään"* ja toinen Saska Saarikosken "Saatan olla huono ihminen" (HS 21.6.). Edellisessä pohdittiin lehtien mahdollisia poliittisia agendoja, kenen asioita lehdet ajavat ja pitäisikö jokaisen journalistin allekirjoittaa omalla henkilökohtaisella puoluekannalla. Jälkimmäisissä merkinnöissä ruodittiin nimby-ilmiötä (ei-minun-takapihallani-reaktiota).

Kuten kirjoituksissa todettiin, ovat myös journalistit ihmisiä ja yhteiskunnan jäseniä. Heillä on poliittisia mieltymyksiä ja inhimillisiä tunteita ja ristiriitoja. Jos sille tielle lähdettäisi - ja se olisi kyllä tarkemmin ajateltuna aika naiivi ja jotenkin holhoava läpinäkyvyys - että journalisti kuin journalisti ilmoittaisi ketä ja mitä hän viimeksi äänesti, niin pitäisi tunnustuksiin lisätä paljon muuta (kuten esimerkiksi sukupuoliset käyttäytymiset, uskonnolliset taipumukset, kauppaketjujen asiakkuudet).

Luin Venäläistä ja Saarikoskea myös omasta itsekkäästä näkökulmasta. Voin olla väärässä, mutta minusta tuntuu - ja lisäksi tuttavapiirissä on samansuuntaisia kokemuksia - että joskus on melkein mahdotonta käydä keskustelua lehtien artikkeleista ko. lehtien mielipidepalstoilla. Toki lehdet "uppoavat" mielipidekirjoituksiin, mutta kun kuitenkin aina silloin tällöin voi nähdä mielipiteensä jostakin muusta asiasta julkaistuna, muttei (juuri) koskaan silloin kun kritisoi tai huomauttaa lehden omista jutuista. Vaikka juuri sellainen kanssakäyminen ja vuorovaikutus olisi tärkeimmästä päästä. Oma lehti on kuitenkin se paikallinen "biosfääri" jossa toivoo voivansa hengittää vapautuneesti.

Riikka Venäläisen ja Saska Saarikosken mietteet pukivat tunteeni sanoiksi. Lehtien toimituksissa on paljon riippuvuuksia, sekä näkyviä että näkymättömiä verkostoja, ei pelkästään liittyen poliittisiin suuntauksiin. Koska Venäläinen lupaa "että arvokeskustelu jatkuu toimituksessa", toivon että se tarkoittaa kaiken muun lisäksi, ettei mielipidepalsta ole eikä tule olemaan Helsingin Sanomien takapiha. Jossa ei ole tilaa kritiikille, joka voi osua "omaan nilkkaan" jos silleen sattuu.


*) Riika Venäläisen kirjoitus julkaistiin alunperin paperilehdessä otsikolla "Journalisteja ja ihmisiä"

Inga kommentarer:

Skicka en kommentar